Mikkelin Möyhentäjä: Pitäkää pädinne, koululaiset! Meillä oli sentään episkooppi ja harmoni!

Mikkelin Möyhentäjä on surulla seurannut molempien entisten opinahjojensa ajautumista purkukuntoon. Ja kouluteiden muistoihinhan sitä taas ajauduttiin.

Anssi Mehtälä
Anssi Mehtälä

Pitäisi varmaan pyytää audienssia vanhaan kouluun, jotta näkisi, millä tavalla siellä opiskellaan. Ei niillä varmaan enää ole hirmuisia kasoja repaleisia karttoja taulun yläpuolella tai niitä pyöreitä vesipisteitä, joista ennen vanhaan kostuteltiin liitupölystä kuivunutta kurkkua.
Kouluaikani kuluivat Urpolassa ja Tipulassa eli Urheilupuistossa. Kannattaisi ehkä mennäkin käymään, kun toinen alkaa olla purkutuomion partaalla eikä toisestakaan enää tiedä. Nykyään on vakavampia sisäilmaongelmia kuin meidän aikojemme jumppasalin käry.
Omien kouluvuosieni järisyttävimpiä muutoksia oli, kun Urpolassa loppui vuoroluku Kattilansillan ”viipalekoulun” aloitettua 1970-luvun alussa. Nythän meillä alkaa taas olla viipaleita taas vähän siellä ja täällä.

Kouluvuosien mystisimpiä esineitä oli episkooppi. Se oli harmaasta pellistä valmistettu, suurin piirtein Kheopsin pyramidin kokoinen vekotin, jolla heijastettiin kuvia tai tekstiä seinälle. Siis jonkinlainen piirtoheittimen esiaste.
Sitä käytettiin harvoin. Ehkä siksi että se vaati lentokonehallin varastokseen. Ja kuumeni pirullisesti käytön aikana. Mutta niin väkevästi sen koko ja valoteho ovat jääneet mieleen, että epäilen episkopaalisen kirkonkin saaneen nimensä tuosta innovaatiosta.

Esihistoriallisissa monistuskoneissa käytettiin spriitä, joten tuoksu oli koepäivinä luokassa aika huumaava.



Rainat olivat toinen asia, joiden kanssa opettajat pääsivät osoittamaan teknistä osaamistaan. Joka ei aina, sivumennen sanoen, ollut ihan priimaa.
Rainat olivat kai jollekin 16 millimetrin kaitafilmille kuvattuja, ohjeistavia ja sivistäviä lyhytelokuvia esimerkiksi raittiudesta ja liikennesäännöistä. Koska ne kiersivät monilla kouluilla, ne olivat usein rupisen haalistuneessa kunnossa.

Näkemieni rainojen sisällöistä en muista mitään, mutta sitäkin paremmin muistan opettajien taistelut filmin kanssa. Se kun piti saada menemään rullien ja rattaiden väleistä oikeassa järjestyksessä. Mikä ei läheskään aina mennyt oikein niin sanotusti ykkösellä. Ja sitten kun se meni, saattoi aina jännittää sitä, katkeaako filmi tai juuttuuko se muuten kiinni.
Tästä seurasi lähes aina filmiruudun palaminen Pink Floyd-tyyppiseksi psykedeeliseksi valoilmiöksi. Olen kuullut, että traditiota pidetään nykyään yllä opettajien testatessa tietoteknisiä valmiuksiaan livenä luokan edessä. Malttamattomien diginatiivien altakulmaisten katseiden sopivasti paineistamina.

Kauan ennen älytauluja ja pädejä meillä oli monisteet. Tuhruisessa, osin levinneessä violetissa printtijäljessä oli suurta mystiikkaa. Ja mukana oli haju. Esihistoriallisissa monistuskoneissa käytettiin spriitä, joten tuoksu oli koepäivinä luokassa aika huumaava, semminkin kun joskus monisteet olivat vielä lämpimän tuoreita ja kosteita.
Mietin joskus, millaisille höyryille opettajamme altistuivat. Se voisi olla pätevä selitys joidenkin kansankynttilöiden eksentriselle olemiselle. Nykypäivän elämyskeskeisimpäänkään opetussuunnitelmaan tuskin istuisi se, että käsityöluokassa koneiden turva-alueita demonstroitaisiin huitomalla Mora-puukolla millimetrin päästä oppilasjoukon nenän editse. Kyllä sen kerrasta oppi, mutta nyt taitaisi kuulua äkkiä Pink Floydin (taas!) tyyliin että Hey! Teacher! Leave those kids alone!

Onkohan missään luokassa enää harmonia? Nokkahuilun ohella se on instrumenteista ainoa, joka mielessäni assosioituu vain ja ainoastaan kouluun. Tuskin olen harmonia koskaan missään muualla kuullutkaan kuin koulussa.
Koulunkäynnin harmaus tiivistyy muistikuvaan, jossa lokakuinen sade iskee Urpolan koulun ikkunaan ja me istumme penkki/pulpetti-yhdistelmissämme. Opettaja polkee harmonia kuin tulpatonta mopoa ja saa aikaan horjahtelevan keskiäänistä soundia. Sen päälle laulavat kehityksen ja nuottipuhtauden eri vaiheissa olevat äänet että siniristilippumme puolesta elää ja kuolla on halumme korkehin. Kun sitä itsenäisyysjuhlaa varten piti harjoitella.
Ilokseni olen kuullut, että tämäkin perinne elää edelleen, ainakin lauluohjelmiston osalta. Ja se on niille nykykoululaisille ihan oikein.