Kolumni: 24-vuotiaallakin voi olla nostalgiannälkä — Kun kuulin romanialaisen poikabändin renkutuksen kymmenen vuoden tauon jälkeen, aloin lähes itkeä

Kun kuulin 2000-luvun puolivälissä soineen kappaleen, olin jälleen se Päivin koulutaksissa istuva haukivuorelainen tyttö, joka oli juuri mennyt seiskaluokalle, kirjoittaa Länsi-Savon toimittaja Suvi-Tuulia Nykänen.

Mari Koukkula

Suvi-Tuulia Nykänen.
Suvi-Tuulia Nykänen.

Ajan pimeää Viitostietä Juvalle päin. Vaihtelen radiokanavia ja jätän sen YleX-kanavalle, jossa höpötetään sekalaisista asioista. En jaksa kuunnella.

Puhetulva katkeaa ja ensimmäiset soinnut ja rytmit täyttävät auton. Mieli valpastuu. Olen kuullut tämän kappaleen, mutta siitä on aikaa. Ainakin kymmenen vuotta. Mikä ihme tämä oli?

Kertosäkeen alkaessa tunnistan kappaleen. Se oli Akcentin Kylie, juontaja vahvistaa. Seuraavaksi radioaalloille hyökkää Infernalin From Paris to Berlin -kappale. Sen tunnistan ensimmäisestä soinnusta.

Äkkiä radio-ohjelma alkaa kuulostaa järkevältä. Se nimittäin soittaa minun nuoruuteni musiikkia.

Musiikkimuistot tuntuivat ihanilta.

Nuoruudestani ei ole niin kovin pitkä aika. Olen 2000-luvun nuori ja nuo edellä mainitut kappaleet olivat vuosina 2004 ja 2005 maailmanlaajuisia hittejä. Jos mietitään kotimaista tarjontaa, Gimmel ja ensimmäinen Idols-kausi olivat minulle 12-vuotiaana elämää suurempia asioita. Kun Pikku G ilmoitti keväällä 2017 tekevänsä paluun, juuri minun ikäiseni ihmiset riehaantuivat siitä. Vuonna 2003 julkaistu Räjähdysvaara oli monelle ensimmäinen oikea CD-levy.

Radiossa soinut Throwback-lähetys herätti nostalgian nälkäni. En ollut kuullut kyseisiä kappaleita vuosiin, en ollut edes ajatellut niitä. Siinä autossa istuessani tuntui kuitenkin siltä, kuin vuodet eivät olisi menneet mihinkään. Olin edelleen se Päivin koulutaksissa istuva haukivuorelainen tyttö, juuri mennyt seiskaluokalle.

Musiikkimuistot tuntuivat ihanilta. Niillä kappaleilla oli ollut minun elämässäni merkityksiä, joita en ollut aikaisemmin tajunnut. Ne merkitykset tuntuivat siinä autossa kylminä väreinä ja hymynkareina. Melkein itketti.

Musiikki on myös sukupolvikokemus. Tajusin sen siinä autossa istuessani, sillä vieressäni oleva, samanikäinen poikaystäväni innostui kuulemastaan musiikista ihan yhtä paljon. Lauloimme yhdessä, että

Kylie, give me just a chance,
let's go out and dance.

Seuraavalla viikolla kuuntelimme radiolähetystä uudelleen. Nostalgiannälkä jäi.

Kirjoittaja on Länsi-Savon uutistoimittaja.