Mikkelin Möyhentäjä: Radiosta tuli Whamin Last Christmas ja värähti sisimpäni ripsi — mitä ihmettä minulle on oikein tapahtunut?

Wham! -duon jouluklassikko sai Mikkelin Möyhentäjän, paitsi kokemaan jotakin, josta ei oikein ilkeäisi edes puhua, myös pohtimaan joulumusiikin olemusta

Anssi Mehtälä
Anssi Mehtälä

Radiosta tuli Whamin Last Christmas.

Se ei ole varsinainen joulun ihme, onhan kyseinen jenkka ollut jo 34 vuotta varmaa kauraa jouluradioiden soittolistoilla. Siltä ei sesongin aikaan voi välttyä, jos yleensä radiota kuuntelee.

Se, mikä minut yllätti, oli oma reaktioni. Tuli jotenkin määrittelemättömän hyvä olo. Hymyilytti, jotenkin kaihoisan nostalgisesti.

Piti oikein pysähtyä miettimään, mitä minulle on tapahtunut.

Biisihän on erittäinkin juustoinen, eivätkä sen musiikilliset arvot ole vuosikymmenten saatossa kaksisesti kertautuneet.

Minä olen vanhentunut, mutta merkkejä dementiasta tai muusta mielen rappiosta en ole toistaiseksi itsessäni nähnyt.

En voi tulkita tätä muuten kuin niin, että Last Christmas on päässäni ylittänyt jonkin vaikeasti selitettävän kynnyksen. Kynnyksen, jonka toisella puolella ei enää merkitse mitään se, miten hyvä tai huono biisi on.

Merkityksen tekevät muistot ja matka, jonka tuo biisi on elämässä mukana kulkenut.

Nyt jouluna Last Christmas yhdistyy minun mielessäni sellaiseen vanhaan hyvään aikaan, jolloin kelpoa musiikkia tuli vähän joka nurkasta ja asiat tuntuivat muutenkin sujuvan.

Elävästi muistan, kun Pylvänäisen kanssa katselimme biisin videota ja pohdimme, miksei meillä ole tuollaista alppimaja-partyjoulua. Eikä sitä ole vieläkään tullut!

En ole yksin. Biisiä myytiin tsiljardi kappaletta silloin kun levyjä myytiin. Radiosoitot ja uudet versiot takaavat, että se leviää edelleen räväkämmin kuin varpusparvi jouluaamuna.

Niin että kyllä sisimmän ripsi värähtää muuallakin kuin meikäläisen rinnassa. Last Christmasista tykkäävät nekin, jotka eivät olleet vielä syntyneetkään silloin kun ihastelimme George Michaelin ja Andrew Ridgeleyn hohtavia hampaita, rapeaa rusketusta ja prinsessa Diana-kampauksia.

Jouluklassikon tekeminen on pirullisen vaikea homma.

Mutta ei Last Christmaskaan kaikkea saavuttanut. Se ei päässyt Englannin singlelistan ykköseksi, kaikkien himoitsemalle joulun paalupaikalle.

Olisi kyllä muuten päässyt, mutta kun vuonna 1984 sattui ilmestymään myös Band Aidin hyväntekeväisyyssingle Do They Know It´s Christmas (jolla Whamin ukot myös olivat mukana), ei muilla ollut mitään jakoa.

Last Christmasinkin myyntituotoilla muuten pelastettiin Tyhjälän jouluja Etiopiassa.

Jouluklassikon tekeminen on pirullisen vaikea homma. Yrittäjiä on aina riittänyt kiusaksi asti ja kaikki mahdolliset tyylit ja formaatit on kokeiltu.

Ja tuollaiset 75 prosenttia yrityksistä on jäänyt tasolle, jolla pukki ei tuo kuin risuja.

Useimmiten homma tuhoutuu siihen, että sentimentoa ja siirappia annostellaan liian isolla suuttimella.

Toinen perusvirhe on vanhan klassikon pukeminen sopimattomaan asuun.

Meillä Suomessa on tullut oikein vitsaus tästä Raskasta joulua-systeemistä, jossa ihan hyviäkin joululauluja pahoinpidellään ruhjomalla ne synkeäntympeän mukahevi-myllyn läpi.

Lopputulos on säälittävän teennäistä mikkihiirimeininkiä, joka se ei kuulosta raskaalta kuin sellaisissa korvissa, jotka tulkitsevat Yön edelleen rock-bändiksi.

Hommaa kuvaisi paremmin, jos Raskasta joulua alkaisi p-kirjaimella.

Suurimmat joululauluklassikot ovat rockinkin puolella syntyneet silloin, kun ihan jokainen keskinkertaisuus ei kokenut velvollisuudekseen joululaulun tekemistä.

Sladen Merry Xmas Everybody, Mudin Lonely This Christmas, John Lennonin Merry Xmas (War Is Over), Greg Laken I Believe In Father Christmas... onhan näitä.

Niitä yhdistää ainakin se, että ne ovat tekijöidensä oloisia. Ja että niissä on jokin alkuperäinen idea eikä niissä vain lämmitellä vanhaa.

Nuo alkavat olla kohta 50 vuotta vanhoja tekeleitä, mutta ne eivät kuulosta kuluneilta.

Toisin kuin ne kaikki kaksi miljoonaa Walking In The Air-tulkintaa, jotka turhaan yrittävät pärjätä sille luonnollisuudelle ja herkkyydelle, jolla Aled Jones biisin vetää alkuperäisessä Lumiukko-animaatiossa.

Se esitys tavoittaa myös minussa myös jotakin hyvin syvällä olevaa. Niin kuin tuo Last Christmaskin.

Olisiko minulla sittenkin sielu?