Mikkelin Möyhentäjä: Eläinlääkärissä on television perusteella mukavaa — Olisiko ihmisenkin mahdollista saada yhtä helliä sanoja ja hyvää huolenpitoa?

Mikkelin Möyhentäjä on katsellut television eläinlääkäriohjelmia ja mietiskellyt, että voisihan joitakin eläinlääkärien toimintatapoja hyödyntää ihmislääkärissäkin.

Anssi Mehtälä
Anssi Mehtälä

Eläinrakkaana ihmisenä olen television eläinohjelmien suurkuluttaja. Niitä seuraamalla paikkaan sielussani sitä vajetta, jonka vaille omaa lemmikkiä jääminen on aiheuttanut.

Eläimettömyydelleni on kaksi hyvää perustetta. Syntymälahjana saatu allergia rajaa kissa- ja koiravalikoimasta pois suurimman osan, eivätkä kaiken maailman keinokuituvillakoirat tai karvattomat, E.T.:n näköiset kissat nappaa.

Toinen syy on niin ikään synnynnäinen; laiskuus. Satunnaisesti leimahtava koirainnostuksen liekki sammahtaa, kun katsoo sohvalta ulos tulipalopakkaseen tai räntäsateiseen pimeyteen ja miettii, että karvakaverin kanssa sinne pitäisi vääntäytyä.

Vetelehdin mieluummin sohvalla.

Eläintelevisiossa ovat nyt muotia eläinlääkäriohjelmat. Niissä saa ihmetellä alan toimintaa hamsterien hoitamisesta Alaskan erämaiden karskeihin operaatioihin.

Sankarilliset eläinlääkärit venyvät uskomattomiin ihmepelastuksiin. Ja kyllä näyttävät ihmiset olevan myös valmiita melkoisiin rahallisiin ja vaivallisiin satsauksiin eläinystäviensä hyvinvoinnin turvaamisessa.

Ja se on ihan oikein. Olen sivusta seurannut niin montaa hyvää ja kaunista ihmisen ja eläimen välistä suhdetta, etten yhtään pyri tuota edellä mainittua asiaa arvostelemaan.

Jos on eläimen perheenjäsenekseen ottanut, täytyy siitä pitää huolta. Niin toimii kunnon ihminen.

Eläinlääkäritoiminnassa minua kiehtoo se ilmeinen omistautuminen, millä alan ihmiset työtään tekevät.

Vankka kutsumus näkyy kaikessa, mutta selvimmin siitä todistaa se palava into, parhaimmillaan suoranainen riemu, millä he (ainakin televisiossa) suhtautuvat potilaisiinsa.

Olen ajatellut, että tuollaista toimintatapaa voisi juurruttaa piristeeksi myös ihmislääkäritoimintaan.

Olen visioinut tilannetta, jossa menen kuumeisen räkätautisena hyytelönä otille. Siellä on vastassa nuori, iloinen (televisiossa kaikki ovat sellaisia) naislääkäri, joka hihkaisee ns. koilakielellä, että nomuttakukasesiellämoimoiihanakultapieni!

Heti ovesta astuttuani saisin lempeät silitykset ja halaukset.

Hoitotoimenpiteiden edistyessä satelisi kehuja, miten hienosti osaan sanoa aan tai miten hyvä poika olen, kun jaksan hengitellä syvään. Taitava olet!

Jos tuntisin piikkipelkoa, saisin ihan erikoisen pehmeäkätisen kohtelun ja kaikenlaista rauhoitetta annettaisiin niin avokätisesti, että käynnistä jäisi ainakin hyvät nousut kotiin viemisiksi, vaikken saikkua saisikaan.

Lähtiäisiksi sitten lääkäri vielä vilkuttelisi minulle iloisesti ja höpöttelisi, miten nyt Anssi menee omaan kotiin! Jos en jaksaisi kävellä, minut kannettaisiin.

Kyllä siinä kuulkaa taudin runtelema ihmispolo saisi ihan uutta virtaa ja jäisi varmasti monta turhaa antibioottikuuria syömättä!

Olen melko varma siitä, että jos minulle yllättäen kasvaisi häntä, heiluttaisin sitä auvoisesti tuollaisen hoidon jälkeen.

Kuume minulta pitäisi kumminkin mitata edelleen ihmisten malliin. Siihen vedän rajan.

Savonlinnalaiset saisivat ihan vapaasti nysvätä tekoniveltensä kanssa vaikka lopun ikäänsä.

Tässä olisi mielestäni jollekin yksityiselle terveydenhoitofirmalle hyvä erikoistumisen paikka.

Moni asiakas voisi jopa maksaa lääkäripalveluistaan vähän enemmän, jos tietäisi että hoitohuoneessa odottaa lämmin vastaanotto ja hoitoa saa ruumiin lisäksi sielulle. Eikä haittaisi jos vähän siellä sortuisi touhottamaan.

Tällainen käytäntö alentaisi varmasti lääkäripelkoistenkin ihmisten kynnystä itsensä hoidattamiseen.

Ja voisihan Essotekin ottaa tästä kopin, sitten kun saavat perusasiat kuntoon.

Eläimellisen lämmin hoitotapa toisi läntiseen maakuntaan niin paljon hoidettavia ja synnyttäjiä, että savonlinnalaiset saisivat sen jälkeen ihan vapaasti nysvätä tekoniveltensä kanssa vaikka lopun ikäänsä.

Omistan tämän jutun Zarille ja Lillille. Kahdelle koirakaverille, jotka tuovat elämääni paljon iloa ja piristystä.

Kaikki kunnia myös teille, eläinlääkärit. Ei se teidänkään hommanne oikeasti pelkkää lepertelyä ole.

Etenkään maaseudun eläinlääkärinä ei herkkäsieluinen lampaantissi pärjää. Pitää olla reima luonne ja ruista ranteessa.

Näin olen televisiosta oppinut.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet

Luetuimmat