Mikkelin Möyhentäjä: Se oli jautaa kun Mikkelissä törmäsi levykauppaan melkein joka korttelissa — kai muistatte Asaman, Miteran, Vahvajukan Radion ja tietenkin Savon Musiikin?

Mikkelin Möyhentäjä kävelee muistojen bulevardia Mikkelissä. Ennen vanhaan sen varrelta löytyi levykauppa jos toinenkin.

Anssi Mehtälä
Anssi Mehtälä

Jokin aika sitten kirjoitin ei-kaipaavani menneitä.

Teinikalenterit, tussikokoelmien kuormittamat penaalit, Retu-kengät, helttapipot ja Lämäri-lavat levätkööt kumpujen yössä.

Mutta tingin vähän. Se oli jautaa, kun Mikkelistä löysi poppia joka paikasta.

Huoltoasemillakin oli metallisia, pyöritettäviä kasettitelineitä, joista saattoi ihmetellä Alice Cooperin Killer-käärmettä tai Nazarethin Razamanazia.

Mutta ennen kaikkea oli mustia ja pyöreitä aarteita, joihin oli kaiverrettu ikuisia arvoja.

Viikkorahat eivät harmillisesti riittäneet kaikkeen, joten hypistely- ja kuuntelukierrokset olivat yleisiä. Muutamaan kortteliin mahtui monta etappia.

Vilhonkadulla oli Vahvajukan Radio, Porrassalmenkadulla Savon Musiikki, Asama ja Mikkelin Radio ja Vuorikadulla Mitera. Paluumatkalla löytyi vielä Maaherrankadulta Musiikki Laitinen.

Moni niistä oli periaatteessa radio- ja tv-liike, mutta kun suomalaiset olivat juuri oppineet ostamaan äänitteitä, piti niitäkin löytyä.

Ja löytyihän niitä. Joka kerralla osui silmään uutta, koska jytäorkesterit olivat ahkeria. Kaksi albumia per vuosi oli normitahti.

Runsas tarjonta takasi, ettei kaikkia levyjä myyty. Alelaareista sai levyjä jopa hintaan 4,95. Markkaa.

Taktikoidakin piti. Kun havaitsi, ettei tietty levy taida lähteä mihinkään, sitä kävi vähän väliä kyttäämässä, että joko menisi aleen. Ehkä joskus tuli jotakin siirrettyä hyllyssä vähän katveeseenkin, ettei kukaan muu olisi sitä löytänyt.

Sokoksen lisäksi muistan lämmöllä Hallituskadun Centrumin alakerran levyosastoa. Sieltä kannoin kotiin isot kasat superhalpoja amerikkalaisia cut out-levyjä. Niihin oli porattu reikä tai sahattu kulma pois.

Ja kyllä niitä levyjä kuunneltiinkin. Kaverillisessa kimppahengessä, josta minua muistutti bluesministeri Esa Kuloniemi.

Hän sanoi, että nuoruuden levyhankinnoissa saattoi huoletta keskittyä omaan genreen. Jos teki mieli tsekata Yes tai Pink Floyd, tie vei sen kaverin luo, joka kuunteli progea. Jos kiinnosti jykevämpi jyrä, toisesta hyllystä löytyivät Zeppelinit, Purplet ja Sabbathit.

Ne olivat intensiivisiä kuuntelusessioita, kiteytti Kuloniemi.

Intensiivinen on oikea sana kokoontumisille, joissa palvottiin jotain pitkään odotettua, melkein pyhää.

Noissa istunnoissa valettiin jykevä perusta minun musiikkimanialleni. Kun levyjä oli vähän, ne pyörivät Luxoreissa ja Saloroissa tiuhaan.

Kommenttiraita oli katkeamaton: Kuulitko miten hyvä kohta! Miten se tuon teki! Onpa rankka meininki! Älä hermostu, kyllä tämä kohta tästä lähtee!
Noin se levyraati toimi.

Epäkelvoiksi tuomitut saattoivat kokea kauhean kohtalon. Muistan maalanneeni yhden paskahkoksi havaitun singlen mattamustalla Humbrol-lennokkimaalilla.

Ei soinut hääppöisesti. Joku kaiversi avaimella lp:n urat uuteen uskoon.

Olen monesti miettinyt, mikä meidät vain vähän yli kymmenvuotiaat ajoi niin tiukasti popin pariin.

Semminkin kun sitä ei ollut sillä lailla immersiivisesti tarjolla kuin nykyajan populaariviihdettä. Radiokaan ei meidän suosikkejamme todellakaan voimasoittanut.

En keksi muuta kuin sen, että musiikki sattui olemaan silloin niin sanotusti kohdallaan, oli se purkkaa, jytää tai progea.

Olivathan artistit huiman näköisiä, vähintäänkin mahdottoman kiinnostavia, mutta eihän heitä nähnyt kuin Suosikin kuvissa ja joissakin harvoissa tv-onnenkantamoisissa.

Musiikkia me sen sijaan saatoimme kuunnella. Se meidät tempaisi mukaansa.

Kun sitä ei tullut joka tuutista, sitä piti etsiä. Siksi siitä tuli tärkeää ja syvälliseen perehtymiseen kannustavaa. Eivätkä vanhemmat tajunneet siitä mitään.

Siksi sukupolvemme jaksaa näistä asioista niin paljon jauhaa. Merkittäviä yksityiskohtia en kansakouluvuosilta muista, mutta sen muistan kun 10-vuotiaana kuulin radiosta ensimmäisen kerran David Bowien Starmanin.

Vastikään juttukeikalla pääsin kuuntelemaan Ziggy Stardustia. Ei ole albumin teho hävinnyt mihinkään. Let all the children boogie!

Tänään on muuten levymessut Tempossa. Kyllä sieltä varmaan Bowietakin löytyy.