Kolumni: Kalsarit lipputangossa

Mikkelin Möyhentäjä palasi kurssikaveriensa kanssa Otavan Opistolle. Jälleennäkeminen oli kohottava elämys.

Kuka veti märät kalsarit kaupan lipputankoon? Ja kuka vei yön pimeydessä samasta tangosta lainatun kaupan lipun opettajien televisioantenniin liehumaan? Saiko Otava nimensä siitä, että samanniminen tähtikuvio on suoraan yläpuolella? Kuinka voi tilata Prahassa kymmenen slivovitsia kerralla?
Tuo avautuu vain parillekymmenelle ihmiselle tässä maailmassa. Mutta suurimmalla osalla teistä taitaa olla yhtä kehittäviä opiskeluaikojen sisäpiirijuttuja. Niillä syntyy vuosikymmenten jälkeenkin täydellinen yhteys nanosekunnissa. Se ei vaadi sanoja; kulmakarvojen asento ja hymy paljastavat että joo, tajusin. Mahtava tunne.
Inside-höpinämme luotiin 30 vuotta sitten Otavan Opiston tiedotus- ja viestintälinjalla. Vuonna 85 elettiin hienoja hetkiä muussakin kuin suomirockissa. Kateederin kummallakin puolella oli maailman parhaita ihmisiä.

Tavatessamme tässä äskettäin opistolla juttu jatkui siitä mihin se jäi 9.5.1986. Ihan kuin elettyä aikaa ei olisi välissä ollutkaan. Regressio ei vaatinut muuta kuin tutut naamat ympärille. Ja vanhan leikekirjan. Keskustelumme volyymi ajoi pian puutalon henkistymiskurssilaiset epätoivoon. Jos käyttäisin niin paskaa sanontaa kuin ”voimaannuttava kokemus”, käyttäisin miitistämme juuri sitä.
Todistetuksi tuli, että ihmisen muistissa on kamaa, jota siellä ei tiedä olevan. Vaaditaan vain tökkäys, ja muistot ja mielikuvat alkavat kaivautua esiin aivosolukon mutkista. Sellaisetkin, jotka olisivat joutaneet jäädä sinne. Toisaalta niihin törmääminen tekee hyvää. Häpeän tunteen käsittelyä passaa välillä kerrata. Nolot muistot todistavat, että on joskus osannut elää ja heittäytyä. Internaattielämässä ei ollut pulaa tilaisuuksista.

Opiskeluporukoiden kokoontumisajojen meininkiä ei koulujen luokkakokouksissa tavoita. Koulussa ollaan enemmän tai vähemmän sattumanvaraisissa luokissa ja opetusryhmissä. Oppivelvollisuus on usein ainoa yhdistävä tekijä. Ei synny yhteistä tarinaa.
Ylempien asteiden emeritus-opiskelijoita niputtavat kiinnostukset ja elämänarvot. Hengenheimolaisuuden todennäköisyys kasvaa paikassa, johon kaikki ovat tosissaan halunneet ja jossa olemisesta kaikki ovat ylpeitä ja innostuneita. Se liima pitää, oli tapaamisten väli miten pitkä tahansa.

Elämä on parasta juuri nyt. En haikaile menneeseen, mutta oli sinne hienoa kurkistaa. Kuin olisi katsellut vanhoja valokuvia tai kuunnellut vanhoja levyjä. Hienojen potrettien seassa on toki tärähtäneitä otoksia ja huippubiisien seassa täyttä kuraa. Kaikilla on paikkansa elämän rakennuspalikoina.
Kärsin juhlamme jälkeen lievästä, vaikeasti selitettävästä apeudesta. Taas kerran se syntyi siitä havainnosta, että jotain mainiota on iäksi kadonnut. Aikaa, jolloin mikään ei ollut vaikeaa ja perheen muodostivat opiskelukaverit ja ystävät, ei saa takaisin.
Ei sitä oikeasti tarvitsekaan saada. Se oli silloin ja paljon parempaa on tullut tilalle. Mutta saa sitä joskus harhautua tosielämän kiviseltä polulta ja hulahtaa nostalgian hetteikköön. Ei siinä mitään pahaa ole. Kunhan muistaa hinautua ylös sieltä.

Itse kukin yllättää joskus itsensä ikävöimästä ilman mitään järkevää syytä. Armelias ihmismieli unohtaa sietämättömät kankkuset, syvältä jäytäneen epävarmuuden, pakkopullaluennot, rahapulan ja kälyiset, oreganolla ja ketsupilla hölvätyt juustoleivät. Puhumme vanhoista hyvistä ajoista siksi, että muita ei ole. Aivomme tuppaavat siivilöimään vanhat pahat ajat pois.
Mutta isoin asia pysyy ikuisesti hyvänä. Tärkeät ihmiset. Otavan mahtavalle porukalle kiitokset sekä menneestä että nykyisyydestä. Piru vieköön, mehän näytämmekin yhtä hyviltä kuin silloin ennen!

Mikkelin Möyhentäjä
Anssi Mehtälä
anssi.mehtala@lansi-savo.fi
Kirjoittaja on Länsi-Savon uutispäällikkö.

Anssi Mehtälä

Anssi Mehtälä

Uusimmat uutiset