Mikkelin Möyhentäjä: Katsoin kolmen metrin päästä kun Mikkelin Musiikkijuhlilla syttyi uusi, kirkas tähti — Alexandre Kantorowissa oli karismaa ja rock and rollia

Mikkelin Möyhentäjä kävi Mikaelissa sivistymässä ja pohtimassa klassisen musiikin arvoitusta. Ei sekään ole alun perin ollut klassista, vaan pelkkää musiikkia.

Anssi Mehtälä
Anssi Mehtälä

Aika harvoin olen onnistunut ennustamaan, että nyt on käsillä jotakin musiikillisesti mullistavan erinomaista.

Abban voiton ennakoin vuoden 1974 Euroviisuissa. Se oli niin häkellyttävää niissä ympyröissä.

Eppu Normaalin ensisingleä hehkutin kavereille keväällä 1978 pohjalta ”näistä vielä tulee jotakin”.

Hanoi Rocksin Mikkelin keikka tammikuussa 1981 iski myös Korkeajännityksen lailla.

Mikkelin Musiikkijuhlilla näin pääsi käymään.

Koin (ja minä en yleensä juuri koe) olevani keskellä historiallista esitystä. Ja vielä tukevasti musiikillisen mukavuusalueeni ulkopuolella.

Alexander Toradzen tuuraaja osoittautui varsinaiseksi bingoksi. Sekä osaamisen että tyylin suhteen.

Nuori ranskalainen Alexandre Kantorow istui alas ja tulitti Franz Lisztin toisen pianokonserton sellaisella intohimolla ja atakilla, että sitä katseli kolmen metrin päästä ihan ilokseen.

Tuosta pojasta kuulemme vielä.

En minä osannut arvioida, soittiko hän sen niin kuin piti. Aistin vain nuoren, nälkäisen soittajan antaumuksen ja väkevän otteen musiikkiin.

Se vei mennessään. Tuli oikeasti olo, että todistan merkittävän ilmiön syntymistä.

Onneksi Hesarissa kirjoitettiin konsertista. Pääsin toteamaan, että olin ymmärtänyt yskän.

Nythän tietty myös pääsen joskus tulevina aikoina pätemään sanomalla nonchalantisti, että joo, näin sen supertähden silloin Mikkelissä kun se oli nuori ja notkea.

Kantorowissa oli karismaa. Etten sanoisi rock and rollia.

Pehkutukkaisessa, vähän hämillisen oloisessa hepussa oli myös paljon enemmän tavallisen ihmisen vikaa kuin monessa sliipatussa klasaritaiturissa, joista tulee vähän konemainen fiilis.

Ja myötäilihän se Mariinski-orkesterikin ihan hyvin, luottonimi Valeri Gergijevin kapellimestaroimana.

Samassa konsertissa kuultiin myös Anton Brucknerin sinfonia numero 7.

Melkoinen harrastelija kun olen klassisen musiikin suhteen, tykkään siitä, että teoksissa on vaihtelua. Nousuja ja laskuja, fortea ja pianoa ja vaihtuvia tunnelmia.

Vähän kuin James Bond-elokuvissa. Nehän rakennetaan sellaisella reseptillä että kymmenen minuutin välein tapahtuu aina jotain repäisevää ettei yleisö nukahda.

Brucknerin teoksesta ei tahtonut actionia löytyä kuin loppupuolella.

Vaikka kolmannen, scherzo-osan luonnehdinta olikin toiveita herättävän punk-henkisesti ”sehr schnell”.

Huomasin neliosaisen sinfonian aikana useinkin miettiväni Yes-yhtyeen tupla-albumia Tales From Topographic Oceans. Kiduttavan pitkä eepos kuuluu osastoon ”hienoa musiikkia muttei sitä kuunnella jaksa”.

Jaksoin kuunnella Bruckneria, mutta iso elämys jäi syntymättä. Syy oli pelkästään minussa, sillä ulos mennessä korviin osui moniaita vuolaita ylistyksiä aiheen tiimoilta.

Minä keskityin nauttimaan siitä, kun Gergijev taikoi isosta orkesterista kuin yhden soittimen, joka tuntuu pitävän sisällään kaikki maailman soinnit.

Brucknerin soidessa mietin, että mitä jos Mikkelin musiikkijuhlat satsaisi enemmän kevyempään klassiseen. Vähän niin kuin johdattelisi yleisöä sen pariin.

Mutta ei sittenkään. Huima hyppy tuntemattomaan on aina kiinnostavampaa kuin varmistelu. Täytyyhän sitä yrittää sivistyäkin.

Ja taitaa olla niin, että jos Gergijev ilmoittaa, että me soitamme Mikkelissä Bruckneria, sitä sitten tulee. Biisitoiveet voi esittää jollekin muulle.

Eikä Bruckner iskenyt kaikille omana aikanaankaan.

Joku kutsui häntä ”sairaaksi ja kieroksi säveltäjäsieluksi”.

Konsertin kolmas esitys, Richard Wagnerin alkusoitto oopperasta Lohengrin oli sitä kevyttä klassista.

Musiikkia, jonka kautta olen päässyt sisälle koko genreen.

Ja sitä, jonka asiantuntijat aina kuittaavat vähän hömppänä.

Mutta esityksessä korostui juttu, joka on kaikkein tärkein kaikessa musiikissa, tyylistä riippumatta.

Musiikki on hyvää, kun siinä on hienoja melodioita ja muita juttuja, jotka jäävät mieleen ja synnyttävät tunne-elämyksiä.

Siinä mielessä tätä meidän klassisena tuntemaamme musiikkiakin on aikanaan kuunneltu. Ei historiallisina järkäleinä vaan viihdyttävinä kappaleina.