Mikkelin Möyhentäjä: Taas kökötetään yltä päältä lumessa — Miksi pölvästit esi-isämme kääntyivät Volgan mutkasta pohjoiseen?

Mikkelin Möyhentäjälle alkaa pikku hiljaa riittää tämä talvi ja lumi ja kylmä ja märkä ja kurja.

Anssi Mehtälä
Anssi Mehtälä

Olen aika sävyisä ja siivo ihminen. Ainakin omasta mielestäni.

Näinä päivinä on kuitenkin ollut hermo mennä. Ja jos totta puhutaan, on se monesti mennytkin.

Kuluneet viikot ovat olleet kaltaiselleni leutojen ilmavirtausten miehelle kidutusta. Ensin on älytön pakkanen ja sen jälkeen kun vähän lämpenee, pasahtaa maahan toistakymmentä senttiä lunta.

Jostain luin, että Jumala loi lumen. Nyt on sitten ihmisen vuoro luoda sitä. Kai se sitten niin on.

Aamulla on housunlahkeet puolisääreen asti märkänä jo ennen kuin autoon pääsee Ja kengät.

Autoa siivotessa kastuvat loputkin kamppeet. Vaikka jo iltapimeässä suti kahteen otteeseen kärryä puhtaaksi.

Autoilija ajaa talvella pitkin via dolorosaa. Ajokki oli sula viimeksi vuonna 2018. Nyt se on alkanut päästellä apean vonkuvia ääniä. Ne eivät katoa edes patentoidulla huoltokonstillani, vääntämällä stereoita kovemmalle. Ihan kuin kiesi virittäisi perinnekarjalaisen, jollottavan itkuvirren tälle surkeudelle.

Itsekin tekisi mieli karjaista joku oikein ruma sana.

Niin teinkin, kun toriparkkiin ajaessa havaitsin, etteivät sähköikkunat tietenkään hievahtaneet milliäkään. Kun oli ensin märkää ja sitten kylmää. Olin vielä ajanut niin lähelle lipuketolppaa, ettei ovi auennut.

Sompailin kärryä uuteen kulmaan samalla kun korvista tursusi savua, joka oli taatusti myrkyllisempää kuin pakoputkesta tuleva. Takana jono kehittyi. Kyllä oli ihmisen mieli pahana.

Minkä takia Mikkelin toriparkkia ei voi lämmittää sellaiseksi, että edes siellä saisi auton vähän sulamaan? Tai edes että siellä pysyisi kävelemällä pystyssä ilman nastakenkiä? Voisiko ovet laittaa kiinni?

Mutta on siellä turvallisempaa kuin Mikkelin kaduilla, joilla ajaminen onkin ollut jännittävää.

Kaupungin kunnossapito on päästänyt kadunvarsien penkat sellaiseen korkeuteen, että ne kohta voi myydä Trumpille muuriksi Meksikon rajalle. Mistään ei näe mitään ja risteysajoon pitäisi hommata periskooppi.

Autot tehdään pellistä ja sitä saa kaupasta, mutta on siellä välillä ohkainen olo myös niiden jalankulkijoiden puolesta, jotka keikkuvat polanteita ylös ja alas. Penkka on pahimmillaan pienen ihmisen korkuinen.

Talvi on hanurista. Ja kun aika moni varsinkin liikennetyyppinen asia tuntuu toimivan vuosi vuodelta huonommin heti kun on kylmä tai sataa lunta, on se sitäkin hanurimmasta.

Kohta varmaan Suomeen omaksutaan Amerikasta snow day -käytäntö, jossa saa jäädä kotiin oikein pahassa myräkässä.

Ja mikäpäs ettei. Jo nyt tekee mieli peruuttaa petiin heti kun aamulla vilkaisee ikkunasta. Jos sieltä mitään näkee. Sellaistakin olen kuullut, että omakotitalon pihan lumikasautumat pimentävät jo auringon. Muistaako sitä muuten kukaan nähneensä?

Pientalossa talvi toki työllistää ihan toisen malliin kuin meillä kerrostalossa. Tiedän myös, että maalla räpsyvät sähköt ja maantie on liukas. Mutta nämä ovat valintakysymyksiä.

Miksi kummassa esi-isämme kääntyivät Volgan mutkasta nimenomaan pohjoiseen? Mikä käsittämätön aivovaurio ajoi tähän ratkaisuun?

Ettei vain siellä heimon keulilla ollut joku punaposkinen ilopilleri, josta polveutuvat nykyiset neljän vuodenajan ihanuuden hehkuttajat?

Joku joka sanoi että nyt lähdetään jutaamaan kohti pohjoisen puhureita eikä pysähdytä ennen kuin pää kolahtaa mannerjäähän ja naamassa on oikein kunnon ahava!

Tätä reipastelevaa kantasuomalaistako saamme kaikesta syyttää?

Mittasin kartasta, että jos olisimme kääntyneet toiseen suuntaan, olisimme voineet päätyä Kreikan ja Turkin tienoille, tai ainakin jonnekin päin Balkania.

Siellä nyt syötäisiin oliiveja ja juotaisiin retsinaa. Lumityöt olisivat jokin satunnainen häiriöilmiö.

Meillä olisi temppelien raunioita ja korkeakulttuurin jäänteitä siinä, missä nyt esittelemme hiidenkirnua ja näytämme kiinalaiselle järven.

Mutta ei. Täällä sitä jymötetään takapuoli jäässä. Sielussa pyörii repeatilla Kahdeksan surmanluotia, soundtrackina Vesa-Matti Loirin Lapin kesä.

Oi jospa kerran sinne satumaahan ja niin edelleen.

Vaan siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan. Saatana.