Mikkelin Möyhentäjä: Meidän maailmastamme löytyisi piruuntumisen aihetta ihan Veikko Huoviselle asti

Uusi elämäkertateos palautti Mikkelin Möyhentäjän mieleen sen, mikä Veikko Huovisen kirjallisuudessa oli kaikkein parasta.

Anssi Mehtälä
Anssi Mehtälä

Luin Eero Marttisen kirjoittaman henkilökuvan Hiljaisen hymyn mies suurkirjailija Veikko Huovisesta.

Vanha kaveri silittää kohdettaan odotetun myötäkarvaisesti. Hän löytää Huovisen sanomisista niin syviä merkityksiä, että kirjailija nolostuisi.

Kirja palautti kuitenkin mieleen Huovisen terävimmät vuosikymmenet. 1970- ja 80-luvuilla hänen kirjoituskoneestaan sinkoili äkkiväärää yhteiskunnallista kommentointia, huumorin valeasussa.

Huovinen oli lahjakas ja lämmin suomalaisen luonnon ja ihmisen kuvaaja. Mutta kyllä häneltä irtosi myös silloin, kun hän oikein piruuntui maailman menosta.

Silloin hänessä pääsi irti kelpo rienaaja ja kuvainraastaja. Sellaisia tarvitaan aina kaikenlaisen öyhötyksen asettamiseksi oikeisiin mittasuhteisiin.

Ne tekstit saivat Kekkosenkin ärsyyntymään. Parhaat niistä naurattavat vieläkin, vuosikymmenten päästä. Koska ihminen ei oikeastaan muutu miksikään. Jokaisella ajalla on ilmiönsä.  

Mietin, mistä Veikko Huovinen nyt piruuntuisi niin, että ryhtyisi sanalle.

Voisiko kipinän sytyttää kakaralauma, joka on hädin tuskin päässyt maitohampaistaan, mutta silti katsoo asiakseen opettaa ihmisiä elämisen taidoissa blogeissaan, lehtikolumneissaan ja televisio-ohjelmissaan? Vaikka cv:stä ei löydy kuin olemattomasta elämänkokemuksesta ja omaan napaan (ja sen alapuolelle) tuijottamisesta kumpuava sanomisen pakko?

Tai voisiko kirjailija käsitellä sitä, miltä tuntuu kun yhtä suurvaltaa johtaa köysien puutteessa irrallaan oleva löyhäsuinen egomaanikko, kerrassaan jonninjoutava töherö? Ja sitä toista mies, joka tekee parhaansa palauttaakseen maansa Joe-sedän aikaiseen asennemaailmaan?

Voisiko hän harkita kirjoittavansa näistä kahdesta kokonaisen kirjan? Viiksiniekkatrilogian jatkoksi?

Voisiko hän kommentoida suomalaista kulttuurielämää?

Esimerkiksi sitä, että valtakunnan suurimman sanomalehden kulttuurisivuille saa sanottavaansa läpi aukeamamitalla, kunhan antaa mahdollisimman räähköjä seksuaalis-gynekologisia lausuntoja ja haukkuu valtaväestön? Ja mielellään näyttää maalipurkissa uitetulta undulaatilta?

Puntaroisiko hän, mikä ristiriita piilee siinä, että tässä kaiken sallivassa minä-teen-mitä-itse haluan-ja-viis-muista -ajassa käytämme aina vain enemmän aikaa siihen, että pahoitamme mielemme milloin mistäkin?

Varmuuden vuoksi sellaistenkin puolesta, jotka eivät itse sitä hoksaa tehdä? Ja jossa äyvästelemme mitättömistä asioista jättiläismäisiä ongelmia?

Jotain tuttua kirjailija saattaisi nähdä välillä suoranaiseksi miesvihaksi leimahtavassa #metoo-keskustelussa. Hän ehkä löytäisi siitä sävyjä, joilla kansalaisia pistettiin arvojärjestykseen 1930-luvun Neuvostoliitossa.

Eikä niitä lausuntoja esitetä keskustelupalstojen sonnanluonnissa, vaan arvovaltaisissa medioissa.

Rienaajia ja kuvainraastajia tarvitaan aina kaikenlaisen öyhötyksen asettamiseksi oikeisiin mittasuhteisiin.



Lehtiä silmäillessään hän saattaisi pohtia, missä välissä meistä suomalaisista on tullut sellaisia nulloja ja kirnunnuolijoita, että uutisten sijaan haluamme lukea aamiaispöydässä elämisen ohjeita.

Sellaisia, joissa kerrotaan että jos on kylmä niin laita päälle pipo ja pitkät kalsarit. Niin sitten ei ole enää kylmä. Vielä kun THL:n päivystävä asiantuntija varoittaa hypotermiasta niin kyllä lullukkaväen kelpaa.

Television mainoskanavilla pyörivä, terveysongelmia sekä ihmiselämän kieroutumia häikäilemättä hyödyntävä ja matalamielisintä tirkistelynhalua tyydyttävä loputon friikkisirkus voisi antaa aihetta mainintaan ”huplatusohjelmista”.

Ehkä sekin, että katsojakilpailun nimissä myös verorahoitteisille kanaville pestataan väkeä puhumaan pillusta ihan asiakseen.

Ehkä hän miettisi, mistä tämä kaikki johtuu.

Onko syynä Konsta Pylkkästäkin huolestuttanut maapallon ala-asento? Se, jossa välillä riiputaan pää alaspäin, jolloin paha veri kohisee aivo-onteloissa ja päässä herää merkillisiä mielihaluja ja harkitsemattomia hankkeita?

Tai sitten ei.

Ehkä hän, tarinan Kotirintaman tervehdys sotilaan tapaan, puhkeaisi pirulliseen nauruun ja toteaisi, että meneehän se tuollainenkin lisukkeena tässä hullunmyllyssä...

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet