Päätoimittajalta: Mannerheim kestää taiteilijan provokaatiot — Meistä muista ei voi olla varma

Taide herättää pahennusta ja sen kuuluukin herättää. Päätoimittaja Timo Laitakarilla on jo sormet valmiina näppiksellä, jotta hän voisi heti tuoreeltaan paheksua Mikkelin tulevaa Mannerheim-näyttelyä.

Timo Laitakari | timo.laitakari@lansi-savo.fi | Twitter: @TimoLaitakari
Timo Laitakari | timo.laitakari@lansi-savo.fi | Twitter: @TimoLaitakari

Uuvuttaa jo etukäteen! (Meillä toimittajilla on raskas työ.) Kohta pitää ryhtyä paheksumaan marsalkka C.G.E. Mannerheimin elämäntyön pilkkaamista ja vähättelyä.

Ensi perjantaina Mikkelin taidemuseolla kilistellään Jani Leinosen Mannerheim-näyttelyn avajaisia. Kuten hyvin tiedetään, Leinonen tekee töitä, joita kuuluu paheksua.

Aiemmin taiteilija on pukenut Elovena-tytölle musliminaisen peittävät hunnut ja mestannut hampurilaisravintolasta kaappaamansa pellenuken. Tammikuussa Israelissa syntyi jonkinasteinen mellakka, kun yleisö reagoi Haifan taidemuseon seinällä roikkuneeseen ristiinnaulittuun Ronald McDonaldiin.

Onko tuollainen sopivaa? Mitä se tekee meidän Mannerheimille?

Tänään sunnuntaina on vähän toisenlaiset avajaiset. Mikkelin keskussairaalalla juhlitaan Lauri Nykoppin Koivupuiston lopullista valmistumista. Tämä teos on ollut kaupunkilaisten ihasteltavana jo jonkin aikaa, sillä ensimmäiset elementit asennettiin Perhetalon seinälle jo viime kesänä.

Valtavat, isoja seinäpintoja täyttävät lasille tulostetut puut ja muut ovat herättäneet lähinnä ihastelua. Betonisessa sairaala-arkkitehtuurissa iloisen värikäs erottuu.

Toki Nykoppin työtä paheksutaankin. Vähintäänkin hintaa. Miksei tällä rahalla palkattu hoitajia ja lyhennetty jonoja?

Sinällään toki oikeutettuja kysymyksiä. Kauneus, ilo ja viihtyminen eivät ole sairaalan ydintehtäviä.

Kun kunnat ja Essote painivat akuutissa rahoituskriisissä, helposti unohtuu, että Suomi on nyt vauraampi kuin koskaan. Meillä luulisi olevan hieman varaa julkiseen taiteeseenkin.

Silloin, kun Helsinkiin rakennettiin 50-luvulla Auroran lastensairaalaa, meillä oli varaa tilata seinien maalariksi Tove Jansson. Kun Tampereen tuomiokirkon pinnat kaipasivat koristeita, meillä oli varaa tilata hommiin Magnus Enckell ja Hugo Simberg.

Pitäisi ryhtyä, vaikka ilmat ovat lämpenemässä ja liikenneympyrän Ruskea reikä eli Suuri spiraalikin on vielä paheksumatta.

Kuten sanottu, uuvuttaa jo etukäteen. Pitäisi ryhtyä paheksumaan Jani Leinosen Mannerheim-tulkintaa. Pitäisi ryhtyä, vaikka ilmat ovat lämpenemässä ja liikenneympyrän Ruskea reikä eli Suuri spiraalikin on vielä paheksumatta.

Ihan tarkkaa tietoa siitä, mitä se Leinonen Mikkeliin puuhaa, ei vielä ole. Mukamas kyse on uudesta muistomerkistä Mannerheimille.

Tiedotteen mukaan tavoitteena on ollut löytää ehdotuksia, jotka kuvaavat Marskia ”historiallisesti tarkemmin ja monipuolisemmin kuin olemassa olevat muistomerkit ja patsaat”.

Leinosta on kutsuttu instituutiokriitikoksi. Miehen tyyliin kuuluu etsiä kaikkein pyhimmät ikonit ja antaa niille uusia merkityksiä. Mikkelissä Mannerheim on siis ainoa mahdollinen kohde.

Mitenköhän tässä käy?

Siitä olen varma, että Mannerheimin arvo kestää kaiken härnäämisen. On se kestänyt tähänkin saakka.

Siitä en ole varma, kestämmekö me. Taiteilijat ovat siinä mielessä pirullisia otuksia, että ne osaavat välillä löytää ihmisistä ne kaikkien arimmat paikat.

Provokaatioon perustuvassa taiteessa närkästyneet reaktiot ovat osa teosta. Minäkin pääsen osaksi taidetta, kun joskus ennen juhannusta mahdollisesti ilmestyvään pääkirjoitukseeni naputtelen moittivia rivejä taiteilijan julkeudesta ja Mikkelin museotoimen arvostelukyvyttömyydestä.

Kirjoittaja on Länsi-Savon vastaava päätoimittaja.