Mikkelin Möyhentäjä: Kehnolla englannilla laulettu Una Paloma Blanca voi kuulostaa lomatunnelmissa maailman parhaalta biisiltä — muun muassa sen takia on välillä pakko lentää maailman toiselle laidalle

Mikkelin Möyhentäjä makaili pari viikkoa rannalla ja äityi pohdiskelemaan matkailun arvoitusta ja tarkoitusta

Anssi Mehtälä
Anssi Mehtälä

Aaltojen kohina on paras luontoääni. Se lennättää ajatusta kuin hiirihaukkaa ja mietteistä tulee väkisinkin aika sinisiä.

Sini on sitä kuninkaallisempi, mitä enemmän vallitseva ilmasto hemmottelee pohjoisen ihmistä ja mitä horisontaalisemmaksi asento painuu.

Pohtia voi vaikka matkailua. Onko lopultakaan järkeä siinä, että lennetään toiselle puolelle maapalloa äimistelemään maisemia, paikallisväestön passattavaksi?

Tästähän meitä kovasti yritetään syyllistää. Ja ehdottaa että voisiko elämykset repiä kotikulmilta sen sijaan, että käryttää kerosiinia ja polkaisee reissullaan maisemaan vähintään Juha Miedon kumisaappaan kokoisen hiilijalanjäljen.

Syvällisesti asiaa mietittyäni olen todennut, että matkailussa on helvetisti järkeä.

Ainakin minusta tulee itselleni ja ympäristölleni paljon mukavampi, kun pääsen edes joskus toteamaan, että on olemassa myös maailma ilman polanteisia katuja, päättymätöntä pimeyttä, rutikuivaa huoneilmaa ja tykkylunta.

Sanonta matkailun avartavasta vaikutuksesta on kulunut, mutta tosi. Ainakin minun sieluni suhteen.

Lomalla sitä huomaa ajautuvansa jonkinlaiseen määrittelemättömän rentouden ja hyväsydämisyyden tilaan, joka normioloissa yleensä loistaa poissaolollaan.

Lomalla tutustutaan nimettömiksi jääviin tuntemattomiin. Hymyillään ymmärtäväisen suvaitsevasti häröileville pikkulapsille. Tervehditään iloisesti kahvipavunruskeaa saksalaispariskuntaa.

Eikä välitetä, vaikka englannintaito rapistuu sekunnissa luki luki -tasolle, jos vastapuolenkin lingvistiikka on sellaiseksi jäänyt. Hätäinen askelkin hidastuu.

Lomalla meininki on same same, but different, niin kuin jossakin sanotaan. Sitä on jättiläismäisen lepakon tai hilpeästi askeltavan varaanin näkeminen, vieraskieliset keskusteluohjelmat ja katukyltit, joista ei ymmärrä mitään.

Sitä on myös simpukankuorien keräily tai ravintoladuon bad englishillä esittämä Una Paloma Blanca, joka sopivassa lomatunnelmassa on aplodien väärtiä viihdettä.

Todistusaineiston pohjalta olen valmis lausumaan etten ole valmis tinkimään matkustelustani. Minun suihkarilla lentelyni on vielä pientä sen rinnalla, että moni ympäristöaktiivi katsoo asialliseksi lentää monta kertaa viikossa Helsingin ja Brysselin väliä hiilinielu- ja mikromuoviasioiden parissa touhutakseen.

Asiassa on toinenkin puoli. Mietin sitäkin, mitä tapahtuisi jos ihmiskunta oikeasti leikkaisi matkusteluaan vaikkapa puoleen nykyisestä. Se merkitsisi järisyttäviä yhteiskunnallisia muutoksia kymmenissä maissa, joissa suuri, jopa suurin, osa väestöstä saa tavalla tai toisella toimeentulonsa turismista.

Millä nämä ravintoloitsijat, oppaat, kalastajat, matkamuistomyyjät, lentokenttävirkailijat ja muut sen jälkeen eläisivät? Ja ne suomalaiset, jotka ovat heidän kumppaneitaan?

Eikä sen puoleen; voisi Lapin matkailuyrittäjien tai meidän maakuntamme Visit Saimaa -väenkin hymy valahtaa pyllyyn, jos britit ja kiinalaiset yhtäkkiä ilmoittaisivat, että pitäkääpä joulupukkinne ja rauhaisat metsäluontonne, me pysymme kotona...

Pohdiskeluni on hyvinvoivan länsimaalaisen itsekästä ajattelua. Minulla on varaa puntaroida omaa käyttäytymistäni ja tehdä valintoja. Siinä missä meidän suomalaisten lomakohdemaiden miljoonat ihmiset pystyvät vain unelmoimaan samanlaisesta elämisen tasosta.

Se vain mietityttää, että mitä me sanomme niille miljoonille, joiden elintaso saattaa olla nousemassa sellaiseksi, että heilläkin olisi varaa matkustaa?

Sanommeko, että älkää ihmeessä toteuttako unelmaanne ja lähtekö reissuun, koska se on vaarallista turhuutta?

Onko meillä varaa kiistää muilta samanlainen elämän paraneminen, josta olemme itse osallisiksi päässeet? Ja jos ei ole, mitä siitä seuraa? En tiedä.

Aalloista vielä sen verran, että niiden ääni sisältää tärkeän muistutuksen ihmiselle. Se kertoo, miten olemattomat kusiaisen valtuudet meillä todellakin tässä avaruudessa on.

Aallot ovat vyöryneet aina valtameren rantaan. Ja jatkavat vyörymistään senkin jälkeen, kun ihminen ei enää rannoilla makaile.

Kommentoidut