Mikkelin Möyhentäjä: Me oltiin nuoriso, me oltiin tulevaisuus

Mikkelin Möyhentäjä palasi kesälomilta lämmitettyihin sisätiloihin. Ja horisee vanhoja niin kuin (melkein) aina ennenkin.

Anssi Mehtälä
Anssi Mehtälä

Ennen oli kunnollista.

Moni entinen nuori on, ainakin joskus, ajatellut samansuuntaisesti. Minä myös. Vuosi vuodelta kiihtyvään tahtiin.

Pahinta syndroomassa on, että sanatrio tulee lausuttua aina vain useammin ääneenkin. Ilman ironiaa.

Siitä huolimatta, että ennen ei oikeasti ollut kunnollista. Monessakaan asiassa.

Aloitin koulun Urpolassa 50 vuotta sitten. Kansakoulua käytiin aluksi vuorolukuna. Aamu- ja iltavuoroissa ja sittenkin tosi isoissa luokissa.

Iltavuorot kestivät kuuteen. Päivät tärveltyivät niinä viikkoina pahasti, koska läksyjen jälkeen peliaika oli todella vähissä. Nippa nappa Bonanzan ehti katsomaan.

Eikä siinä vielä kaikki. Koulua käytiin myös lauantaisin.

Se ei todellakaan ollut kunnollista!

Kesälomareissut ajeltiin surkeilla teillä. Matkapahoinvointi on keskeisimpiä aikalaismuistoja noiden vuosien soraisilta humpsipum-teiltä.

Alitehoisissa autoissa ei ollut turvavöitä. Lossien odottelu toi ylimääräisiä ohjelmanumeroita matkoille.

Niillä piti kuunnella autoradiosta finnhitsejä, jotka muistan edelleen paljon paremmin kuin haluaisin.

Enkä ole varma, olisiko Rymd-jauhemehukaan niin hyvää, jos sitä nyt saisi maistaa.

Televisiossa oli kaksi mustavalkoista kanavaa. Toinen meni kesäksi kiinni.

Radiosta tuli yksi äänitettävän hyvä biisi viikossa. Purkkaa tai jytää, niin varmasti Jake Nyman puhui sen päälle.

Elokuvateatterien ohjelmisto koostui lähinnä uusintakierroksella olleista Alistair McLean-seikkailuista ja Pukki sängynlaidalla-tyylisistä tanskalaispätkistä, joita ei edes päässyt katsomaan.

Vähän isompana päästiin baariin. Sutikan vintillä ja Amin Grillissä oli valkoiset pöytäliinat sekä topakat tarjoilijat.

Ravintolakulttuuri oli yleisesti ottaen jäykkää ja kulmikasta, pöytiintarjoiluineen ja kaikkivaltiaine portsareineen, jotka valvoivat solmio- ja suorahousupakkoa kuin perustuslakia.

Siitä huolimatta ennen oli jollakin tavalla kunnollista. Se on tunnejuttu, jota vastaan ei auta pyristellä.

Niitä asioita, joita ei tiede pysty selittämään. Vähän sama kun Uri Gellerin lusikanvääntelyt televisiossa.

Olen tullut sellaiseen lopputulokseen, että asia on kiinni meistä.

Me olimme kunnollisia.

Me olimme nuoria, ennakkoluulottomia ja uskaltavia. Jotkut myös enemmän tai vähemmän hurjia.

Me läksimme 15-vuotiaana liftaamaan summamutikassa pitkin Suomea tai risteilylle Ruotsiin. Tai Interrailille Eurooppaan, eväinä vain se kortti ja vähän rahaa. Ilman minkään sortin yhteydenpitovälineitä kotiin.

Kapinoimme, kokeilimme, kyseenalaistimme, uskalsimme ja otimme kaiken irti siitä, mitä meillä oli. Unelmoimme jostakin paremmasta, vaikkemme edes oikein tienneet mistä.

Pitäisi muuten olla varovainen sen suhteen, mitä toivoo. Nythän meillä on kymmeniä radio- ja televisiokanavia, muttei niiltä vieläkään tule mitään hyvää.

Se oli surutonta nuoruusaikaa, josta Irwinkin laulaa. Aikaa, jona kaikki tuntui olevan mahdollista.

Ainakin minulle noista vuosista on jäänyt päällimmäisenä mieleen kaiken kattava huolettomuuden ja vapauden tunne. Kun koulun jotenkin hoiti, kaikki muu oli aikamoista vapaalaskettelua ja kuviokelluntaa vapaavalintaisin liikkein.

Tämähän tietysti johtuu osaksi siitä, että armelias aika on asentanut muistojen putkeen sen verran filtteriä, ettei kaikkea enää muista.

Silti on hetkiä, jolloin mieleen nousee asioita, jotka nostavat hävetyksen mieleen ja punan poskeen, vaikka olisi yksin ajatustensa kanssa.

Mutta elämää nekin hetket olivat.

Olen hyvin iloinen siitä, että voin kuitata kaiken simppelillä toteamuksella: se oli sitä aikaa se.

Nyt tuo kaikki on nostalgiaa. Hyvällä ja positiivisella tavalla.

Vanhat jutut ja ajat ovat kuin vintiltä löytyvä vanhojen kamojen laatikko, entinen leikkipaikka tai vanha kantakapakka.

Ei niille enää ole oikeasti mitään käyttöä. Enkä halua niitä juttuja enää takaisin.
Mutta on niihin pirun hauskaa joskus kurkistaa.

Kirjoitus pohjautuu Miun vanha Mikkeli-ryhmän Kulttuuritalo Tempon tapaamisessa 6.7. pidettyyn puheeseen.