Mikkelin Möyhentäjä: Jos kerran aikuisilla on oikeus nauttia höntsäliikunnasta, sellainen mahdollisuus pitäisi järjestää myös kaikille koululaisille

Mikkelin Möyhentäjän kouluvisiitti palautti mieleen monenlaisia muistoja lapsuusaikojen liikkumisesta. Myös niitä ei-niin-kovin-mukavia.

Anssi Mehtälä
Anssi Mehtälä

Kävin juvalaisella Kuosmalan koululla. Seurailin heidän liikuntapäiväänsä. Ohjelmassa oli paljon kaikenlaisia pihapelejä ja -leikkejä.

Mieleen tulivat omien kakaravuosien kirkonrotat ja purkkikset. Niitä touhuttiin isolla porukalla Maaherrankadun ja Vilhonkadun pihoilla sekä omalla yksityisleikkikentällämme, Linnankadun varressa sijainneella niin sanotulla Vanhalla pihalla.

Se oli se melkein tyhjä tontti, jonka Porrassalmenkadun kulmassa oli kasvatusneuvola.

Siellä suuri osa meistä Mikkelin entisistä nuorista kävi koulukypsyyskokeissa etsimässä Mikalle reittiä isoäidin luo ja piirtämässä kuvioita valmiiksi.

Noista vuosista on jäänyt mieleen se, että me tunnuimme olevan koko ajan liikkeessä.

Pihapelien ohessa järjestettiin urheilukilpailuja, hypättiin keinuista, pelattiin nelimaalia Vanhalla pihalla ja jalkapalloa sekä talvisin jääpalloa Hänninkentällä.

Välissä sitten ajettiin polkupyörillä pitkin kaupunkia ja tehtiin kaikenlaisia reissuja. Ainakin Hiihtomäen hyppyrimäkeä muistan käyneeni eväsleipien ja mehupullon voimalla ihmettelemässä ihan kaverien kesken.

Toki me jossakin välissä luimme Aku Ankkaa ja Suosikkia, keräilimme postimerkkejä, teimme uraa uurtavia kokeita pikku kemistin seteillämme ja kasasimme koottavia näpit Airfix-liimassa.

Mutta jalkojen päällä oltiin paljon. Oli jaloissa sitten Retut, Hait tai Nokian nappulakengät.

Silloin se oli paitsi luontevaa, myös mukavaa. Homma muuttui perusteellisesti, kun yläasteen puolella koululiikuntaan tulivat toden teolla mukaan telinevoimistelut, lihaskuntotestit ja muut vastaavat. Juuri siinä vaiheessa, kun se kakaravuosien meno ja touhottaminen muutenkin väheni.

Pointti oli siinä, että koululiikunnassa piti oikeasti osata. Asioita mitattiin.

Ja liikunnanopettajat (mikkeliksi voikkaopet) tekivät kyllä erittäin selväksi, että reimasti pyörähtävä jättiläinen tai kimmoisa urhonhyppy on paljon tärkeämpi nuoren miehuuden mitta kuin pituuskasvu tai kivesten laskeutuminen.

Yläkoulu- ja lukiovuosien aikana nuoren ihmisen luontainen liikkumisinto joko säilytetään tai tuhotaan.

Ja kun osalla luokkakavereista oli takana vuosien harrastus jalkapallon, jääkiekon, yleisurheilun tai muun parissa, voitte arvata ketkä koululiikunnassa pärjäsivät ja ketkä eivät.

Minä en pärjännyt.

Kaikenlainen pelaaminen oli mukavaa, koska siinä pysyi mukana ihan pelkällä yrittämisellä. Kynnys ei ollut korkea, koska osaavampien ja nopeampien seassa saattoi ainakin yrittää sijoittua hyvin ja puolustaa tarkasti. Ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan.

Kaikki muu oli ihan perseestä. Varsinkin Cooperin testi.

Nuo vuodet saivat minussa aikaan voimallisen hylkimisreaktion tavoitteellista liikuntaa kohtaan. Intoa tuli taas vasta keski-iässä, jonka aiheuttamat ilmiöt pakottivat harjoittamaan muutakin kuin oikean käden koukistajaa.

Olisinpa älynnyt liikkua enemmän ja aikaisemmin. Ei olisi nyt niin tuskaista.

Ne kerrat kun olen luistimet jalkaan laittanut tai jalkapallokentälle mennyt ovat muistuttaneet, että pelkkä intomieli ei tee hitaasta mutta kankeasta sedästä kummoistakaan pallokenttien partaveistä. Korkeintaan partasudin.

Kuosmalan koulussa ollaan viisaampia kuin minun nuoruudessani. Siellä satsataan ihan tavallisilla liikuntatunneillakin pihapeleihin, joissa ei pistetä ketään paremmuusjärjestykseen eikä tehdä mittauksia ja piirretä tilastoja tai käyriä.

Tällä konstilla tehdään koululiikunnasta mahdollisimman tasa-arvoista ja madalletaan kynnystä oikein kunnolla.

Samalla tavalla toimitaan varmasti monessa muussakin alakoulussa, etenkin niissä pienemmissä.

Toivon sydämestäni, että tämä liikkumisen ideologia leviäisi myös yläkouluihin ja lukioihin. Koska niiden kouluvuosien aikana nuoren ihmisen luontainen liikkumisinto joko säilytetään tai tuhotaan.

Olisi tärkeää rakentaa arvosanoilla mitattavan koululiikunnan ja tavoitteellisen urheiluharrastuksen rinnalle kolmas polku, jossa korostetaan liikkumisen iloa ja rentouttavaa sekä piristävää vaikutusta yli kaiken muun.

Sillä perusajatuksella ettei ole väliä millä tavalla ja miten hyvin liikkuu. Kunhan liikkuu.

Sillä me lahjattomat, me synnyimme höntsäilemään.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet