Kolumni: Musiikki ei murene kosketuksesta

Musiikkinäytelmän ja musikaalin erottaa musiikin liittäminen osaksi juonenkuljetusta, kirjoittaa toimittaja Janne Laukkanen.

Onni Ojala

Janne Laukkanen | janne.laukkanen@lansi-savo.fi
Janne Laukkanen | janne.laukkanen@lansi-savo.fi

Suomalaisissa teattereissa on jo vuosikaudet vallinnut musiikkinäytelmien villitys. Osa näytelmistä kertoo musiikkimaailman tähdistä, osa hyödyntää musiikkia esityksissään muuten vain, mutta niitä kaikkia yhdistää juonen töksäyttäminen pysähdyksiin laulujen ajaksi.

Pelkäsin pahinta, kun näin Naisvuoren kesäteatterin Elämä janottaa -näytelmää mainostettavan musiikkinäytelmänä, ja olin valitettavan oikeassa.

Esityksestä näkee käsikirjoittajakaksikko Mikko Kivisen ja Tapio Liinojan taustan sketsien parissa, sillä Elämä janottaa jakautuu varsin jaksoittaisiin humoristisiin pätkiin.

Pätkien välissä kuullaan Lapinlahden Lintujen ikivihreitä, mutta musiikki tuottaa näytelmään pahoja suvantokohtia. Keskushahmot jäävät kellumaan cliffhanger-henkisesti kohtausten yhtäkkisiin lopetuksiin, ja tilanteet ratkeavat vasta musiikkitaukojen jälkeen.

Musiikki tuottaa näytelmään pahoja suvantokohtia.

Episodimaisuus ei ole huono tapa jakaa tarinaa, ja se toimii loistavasti komedioissa.

Musiikkinäytelmässä sen sijaan ilmenee ongelmia, kun jaksojen pituudet laskee yhteen ja vertaa soitannan yhteispituuteen: näytelmässä tapahtuu yllättävän vähän. Hahmojen kehittymiselle ja ongelmanratkaisulle jäävä aika, tuo näytelmän mehukas pihvi, kuivuu laivakorpuksi.

Musiikkinäytelmän ja musikaalin erottaakin se, että jälkimmäisessä musiikki liitetään kiinteäksi osaksi juonenkuljetusta.

Vertailukohteeksi otan sävellykseltään mainion, Victor Hugon samannimiseen romaaniin pohjautuvan Kurjat-musikaalin. Eräs tarinan käännekohdista on kapteeni Javertin sisäinen kamppailu tämän velvollisuudentunnon ja oikeudentajun ristiriidassa.

Teattereissa musiikki typistetään harmillisen usein itsenäiseksi osuudekseen.

Javert laulaa tuskansa Pariisin yöhön, ja vuonna 2012 julkaistussa elokuvassa Russell Crowen esittämä kapteeni vaeltaa samalla uhkaavasti sillankaiteella. Laulunsa aikana Javert käy ongelman läpi, pohtii ratkaisuvaihtoehtojaan ja päättää viimein pysyä suoraselkäisenä upseerina heittäytymällä Seine-jokeen.

Musiikki ei estä Javertia kärsimästä, vaan päinvastoin lisää yleisön jännitystä. Juoni etenee, jouset pauhaavat ja kappaleen kultaisessa leikkauksessa kapteeni ottaa askeleen tyhjyyteen.

Teattereissa musiikki typistetään harmillisen usein itsenäiseksi osuudekseen, joka pysäyttää kaiken ympärillään. Kappaleita kohdellaan kuin vitriineihin suljettuja näyttelyesineitä, jotka hajoavat tomuksi, jos niillä yritetään kertoa tarinaa.

Musiikki on kestänyt jokaisen sodan, vallankumouksen ja nälänhädän — uskon sen kestävän pari näytelmääkin.

Kirjoittaja on Länsi-Savon uutistoimittaja.

Uusimmat uutiset