Kolumni: Oman sukuni tutkiminen liittää minut osaksi Suomen historiaa — ja on hauskaa

Anne Leinonen

Kaivon kannella näin päivänvalon”, kertoo vanhassa lehtileikkeessä isänäitini äiti Edla Hujala syntymästään Ristiinan Himalansaaressa. Elämä oli yhtä ”työtä ja ponnistelua jokapäiväisen leivän turvaamiseksi aluksi vain itselle, mutta myöhemmin aina seitsemään nousevalle lapsikatraalle.”
Kuka mahtoi olla Edla Hujala, joka kuoli ennen syntymääni? Ja mistä hänen sukunsa tuli Ristiinaan? Aikaa Edlan syntymästä on kulunut yli vuosisata, ja kertomuksetkin jo unohtuneet.

Sukututkimus on mukavaa ajanvietettä, joka tarjoaa kurkistuksen omiin juuriin ja entisaikojen elämään.  Kirkonkirkojen digitaalisia kopioita ja valmiiksi tehtyjä sukututkimuksia löytyy netistä mm. Kansallisarkistosta ja Suomen sukututkimusseuran Hiski-palvelusta.
Kun siihen vielä lisää pitäjänkarttojen tiedon ja Kotuksen juuri avautuneen nimistöarkiston, pystyykin oman suvun liikkeitä ja asuinsijoja tutkimaan. Rippikirjojen sivuhuomautukset pitävät sisällään isoja tarinoita mm. ihmisten saamista rangaistuksista, avioliitoista ja kuolemista. Kuolinsyiden joukosta löytyy monia tragedioita.

Omat juurensa tuntemalla ja tiedostamalla ankkuroituu osaksi tätä maailmaa ja Suomea.



Tähän mennessä olen saanut selville, että suvussa on ollut niin torppareita kuin loisia. Olen muuttanut sattumalta asumaan muutaman kilometrin päähän Edlan äidin kotipaikasta.
Siihen tiedot toistaiseksi katkeavat. On lähdettävä arkistoon tutkimaan niitä aineistoja, joita ei ole verkossa saatavilla. Mitään kansantaloudellista hyötyä tutkimuksesta ei ole, mutta omien juurien selvittäminen on mukavaa aivojumppaa.
Omat juurensa tuntemalla ja tiedostamalla ankkuroituu osaksi tätä maailmaa ja Suomea, sukupolvien jatkumoa, ja ymmärtää hivenen paremmin toisten ihmisten osaa.

Anne Leinonen
usvazine@gmail.com
Kirjoittaja on mikkeliläinen kirjailija.