Mikkelin Möyhentäjä: Muistan Steve Kekanan ja hänen biisinsä soidessa muistan paljon muutakin — tämä juttu on varsinainen hittiparaati suoraan Kahverista!

Mikkelin Möyhentäjä uskoo, että moni muukin ikätoveri lähtisi baari-iltaan, jossa soisivat vanhat kunnon diskohitit. Jos joku vain sellaisia järjestäisi.

Anssi Mehtälä
Anssi Mehtälä

Muistatteko, kuka on Steve Kekana?

Hän on eteläafrikkalainen ja sokea. Vuonna 1982 hänellä oli iso hitti, Raising My Family. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa.

Raising My Family ei ole hääppöinen populaarikulttuurinen saavutus, mutta on se vain jättänyt lähtemättömän jäljen.

Joka kerta kun kuulen sen, muistan perjantai- ja lauantai-illat Kahverissa.
Siellä yhden kerroksen verran arjen yläpuolella, Hallituskadun ja Porrassalmenkadun terävässä kulmassa.

Joka taitaa nyt olla tyhjillään.

Samalla tavalla minua triggeröivät Earth Wind & Firen Let´s Groove, Graham Bonnetin Night Games ja Freestylen Vill ha dej. Ja tietysti Kim Carnesin Bette Davis Eyes.

Nyt ne pöyhäisevät muistojen lehtikasasta esille kaukaisia asioita.

Sen, miten jo puolenkintoista tunnin jonottaminen talvipakkasessa sai nelosoluen maistumaan kummasti. Pulleasta, röpelölasisesta tuopista 5,60 markkaa laaki.

Sen, miten hienoa oli mennä baariin, jossa tapahtui kaikki se, mitä ilman ei halunnut jäädä ja josta tiesi löytävänsä kaikki kaverit.

Ja sen, miten tiukasti nuoressa mielessä junki, että jotain muutakin pitäisi löytää. Hormoniohjaus oli vähintään itäsaksalaista tasoa.

On kyllä tunnustettava, että viimeksi mainitussa hakuammunnassa osumatarkkuus ei ollut lähelläkään mestariluokkaa.

Vaikka olisi kuinka sissinä lähtenyt rynnäkköön heti kun Barbra Streisandin Woman In Love pyörähti soimaan.

Minusta olisi hienoa, kun voisi aina silloin tällöin viettää iltoja vanhaan malliin. Ooa hela natten -pohjalta.

Ei siihen tarvittaisi muuta kuin viihtyisä paikka, tanssilattia ja sellainen tiskijukka, joka soittaisi Rainbown I Surrenderin ja Human Leaguen Don´t You Want Men silloin kun sitä joku keksii pyytää.

En kaipaa nostalgiailtoja, joissa on pidettävä ennenvanhaisia pellevaatteita, juotava sinistä enkeliä ja osallistuttava ”hauskoihin” ohjelmanumeroihin.

Haluaisin vain nauttia anniskelutuotteita tähän ikäkauteen sopivaan tahtiin, jauhaa skeidaa hyvässä seurassa ja kuunnella hyvää musiikkia. Da da da.

Musiikki voi olla hyvää monella tavalla. Oikeasti hyvien biisien rinnalle kun tuppaa nousemaan aina vain enemmän ei-nyt-oikeasti-niin-kovin-hyviä biisejä, joiden statusta kuitenkin korjaa vanha kunnon nostalgia.

Tämäkö se nyt on sitä vanhenemista?

Kun oli oikein tärkeä tilanne päällä, ei haitannut vaikka taustalla olisi soinut Juhamatin Volga tai Joe Dolcen Shaddap You Face.

Ja nyt ne muistuttavat siitä tilanteesta. Niille on syntynyt ihan uusi merkitys. Jopa Stars On 45:lle.

Olen ymmärtänyt, että Mikkelissä olisi muitakin, jotka tällaista kaipaavat. Meitä, joille 1960-luvun muistelot ovat liian kaukana.

Meidän historiankirjoituksemmehan alkoi vasta purkasta ja jytästä.

1970-luvulla me aloimme ymmärtää, mitä pop-musiikki oikein on ja mitä sen säestyksellä voi tehdä.

1980-luvulla me sitten, hyvinkin innokkaasti, laajensimme tietämystämme siitä, mitä muuta pop-musiikin säestyksellä voi tehdä. Come on Eileen!

Siksi haluaisin mennä ravitsemusliikkeeseen Mikkelissä ja vajota vapaaehtoiseen regressioon tuttujen sävelten siivittämänä. Would you take me to Funky Town?

Korostan, että se musiikki saisi myös alkaa hyvissä ajoin. Vaikka jo kahdeksalta, niin kuin ennen vanhaan.

Ettei tarvitse aamuun asti odottaa että tulee Broadcastin Pacific ja pääsee nojaamaan.

Mistähän sellainen paikka täällä Mikkelissä löytyisi? Hyviä baareja täällä piisaa, mutta tanssilattian kanssa on vähän niukempaa.

Olisi hienoa, jos joku ottaisi jäkälät joraa -diskosta niin sanotusti kopin.

Meissä varttuneemmissa on paljon sellaista väkeä, joilla vielä sokeri ja vähän muukin suussa sulaa ja jalka nousee.

Keskiyön dynamoja, joille vaatteet on edelleen aatteet.

Me myös olemme valmiita viettämään aikaa soittoruokalassa ja käyttämään siellä ihan oikeaa rahaa. Kunhan ohjelma on laadittu meille. Ei 30 vuotta nuoremmille, jotka eivät ymmärrä ELOn ja Olivia Newton-Johnin Xanadua.

Niin että ei muuta kuin hands up, baby hands up. Heti kun tilaisuus tulee.

The winner takes it all.