Kolumni: Tyttäreni halusi pukeutua kesäjuhliin housuihin ja poikani hameeseen — On helppoa kuvitella olevansa avarakatseinen, kunnes oma lapsi rikkoo normeja

Kun tiedostava vanhempi jää kiinni konservatiivisuudesta mitättömässä tilanteessa, mitä kaikkea kohtaavat sellaiset lapset, joiden oma identiteetti on pysyvämmin ja vakavammin jotain selkeästi erilaista kuin se, mitä ympäristö odottaa, kysyy toimittaja Marika Lehto.

Risto Hämäläinen

Marika Lehto
Marika Lehto

Juhannusjuhlien alla kolmilapsisessa perheessämme keskusteltiin asuvalinnoista. Yhdeksänvuotias tyttäremme ei enää suostunut lainkaan joustamaan asiasta, josta olemme olleet viimeisen vuoden aikana muulloinkin eri mieltä. Hän ei kertakaikkiaan voi pukeutua hameeseen tai mekkoon, koska ne päällä ei voi tehdä kärrynpyörää tai puolivolttia.

Yritin varovaisesti esittää, että ihminen saattaa biologisesti pystyä olemaan kaksi tuntia voimistelematta, mutta se oli ilmeisen idioottimainen näkemys.

Kaksivuotias poikamme taas piti itsestään selvänä, että juhliin lähdetään samassa asussa, jossa hän nukkui yönkin — toisen isosiskonsa edellispäivän synttärimekossa.

Ymmärrän poikaani. Mekko on kaunis ja kahiseva, kun pyörii, sen helmat nousevat ja se on ihaillun siskon oma.

Ainut, jonka päässä oli pienoisia ongelmia, olin minä itse.

Asenteiden aika ei ole ohi

Suomessa on keskusteltu viime vuosina paljon sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuudesta sekä sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta. Minun mielestäni nämä asiat ovat olleet hyvin yksinkertaisia.

Ihmisen sukupuoli-identiteetissä ja seksuaalisessa suuntautumisessa on valtava kirjo. Se on ikiaikainen, luonnollinen osa ihmisyyttä, josta onneksi vihdoin voidaan puhua.

Sukupuolisensitiivinen kasvatus ei tarkoita sitä, etteikö poikia ja tyttöjä olisi olemassa. Kyse on siitä, että heitä kohdellaan ennen kaikkea yksilöinä, eikä omaan sukupuoleen liitettyjen mielikuvien ja odotusten kautta.

Tämä kaikki oli siis yksinkertaista niin kauan, kunnes se tuli minua — valtaväestöön kuuluvaa vanhempaa — konkreettisesti lähelle. Tajusin, miten paljon minä rakastan pitkää tukkaa ja hameita paitsi itselläni, myös tyttärilläni.

Pojan näkeminen mekossa taas on niin harvinainen näky, että se tuntui omituiselta. Se lienee inhimillistä, mutta silti kamalaa. Miten pienillä eleillä ja teoilla kerromme lapsillemme, minkälaiset mielihalut olisi parempi unohtaa.

Pahinta on, että sorruin heti pohtimaan, mitä muut ihmiset sanoisivat mekkoon pukeutuneesta pojasta. Kun tiedostava kaksivuotiaan vanhempi jää kiinni tällaisesta konservatiivisuudesta näin mitättömässä tilanteessa, mitä kaikkea kohtaavat sellaiset lapset, joiden oma identiteetti on pysyvämmin ja vakavammin jotain selkeästi erilaista kuin se, mitä ympäristö odottaa?

Kaksi toivetta tulevaisuuteen

Meillä tilanne ratkesi lopulta helposti. Sanoin tyttärelle, että legginsit, shortsit ja villatakki käyvät, kunhan ne ovat siistit. Hän ehti heittää kymmenkunta puolivolttia jo ennen juhlien alkua.

Poika unohti aamutoimien aikana lattialle jääneen mekon, eikä mukissut, kun hänet puettiin housuihin. Juhlien jälkeen hän löysi mekon, innostui taas ja pelasi koko seuraavankin päivän jalkapalloa helmat kahisten.

Itse katselin pihamaalle ja ajattelin seuraavaa:

Toivottavasti pikkunaiseni valitsee jatkossakin mieluummin fyysisen ja henkisen vapauden toimia kuin perinteiset kauneusodotukset.

Toivottavasti pikkumieheni muistaa aina, että hän saa rakastaa sekä palloja että kauneutta.

marika.lehto@lansi-savo.fi

Kirjoittaja on Länsi-Savon verkkotuottaja ja toimittaja.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet