Mikkelin Möyhentäjä: Olen kokenut toksisen maskuliinisuuden ja tunnistanut miehenä olemisen kipupisteet — siitä huolimatta en ole varma kuinka meidän kunnon miesten käy

Mikkelin Möyhentäjä on herännyt pohtimaan miehenä olemisen syvintä olemusta. Nykyään ei ainakaan ole ohjeistajista puutetta.

Anssi Mehtälä
Anssi Mehtälä

Olen iloinen siitä, että minusta tuli mies aikana, jolloin sen sai tehdä ilman ulkopuolista käsikirjoitusta.

Nyt tulee joka suunnasta analyysia siitä, miten huonoa miesten oleminen on. Homma on surkeimmillaan sitä tasoa, että aikamies nauraa itsensä tärviölle.

Nuorempia käy kyllä sääliksi. Flipperin kuulakin pääsee vähemmällä tönimisellä.

Hauskinta on, ettei ohjeistamispäälliköillä ole miehenä olemisesta päivänkään kokemusta. Vähän kuin jos eunukit jakaisivat vinkkejä hyvään seksielämään.

Vastaan ei meinaa jaksaa sanoa. Kun kumminkin on tunkkaisen patriarkaatin edusmies ja naisia sortava herrakerholainen.

Jossakin välissä ehdimme myös nujertaa lapsemme, öykkäröidä raitilla ja kylvää rappion siemenen tuleville sukupolville.

Isänpäivän alla luin Helsingin Sanomista ihan tosissaan kirjoitetun syytekirjelmän siitä, miten väärin naisen mielestä on, kun miehet tykkäävät sotakirjoista. Meitä pitäisi ohjata kehittävämpiin valintoihin.

Helvettiäkö se kenellekään kuuluu, jos kaukopartioiden urotyöt Vienan Karjalassa tai natsien jättimäiset rakennusurakat kiinnostavat? Millä oikeudella tähän puututaan?

Mikähän poru nousisi, jos mies rykäisisi pakinan siitä, millaista elämisen mallia tarjoavat morsiuspuku-, pariutumis- ja syömishäiriösarjat, joilla täytetään mainosten välit monella kanavalla?

Tiedän. Kaikki naiset eivät niitä katso. Eivätkä kaikki miehet lue sotakirjoja. Moni venyy sarjakuviin ja jopa rock- tai urheilukirjoihin. Älkää yleistäkö, vaikka pirtanauha kuinka kiristäisi.

Miehenä olemisessa on kaksi kipupistettä. Ne sijaitsevat hyvin lähellä toisiaan.

Toksinen maskuliinisuus -termin opin kesällä samasta lehdestä. Musiikkikriitikko kauhistui festivaaleilla, kun miesyleisö osoitti pitävänsä musiikista remeltämällä ja huutamalla nyrkki ojossa.

Se oli väärin, stereotyyppistä ja suoraan kumpujen yöstä. Ja miesten vika. Erityisen toksista (myrkyllistä) oli, kun joku jytäpäissään tönäisi kriitikkoa. Se loukkasi nykymiehen yksityisyyttä. Musiikin sijaan juttu avasi laajasti tätä tuskaa.

Kriitikon asennetta voisi kutsua akkamaiseksi. En kuitenkaan käytä kyseistä sanaa, koska vertaus loukkaisi tuntemiani ja suuresti arvostamiani akkoja, jotka eivät festarimeininkiä säikähdä.

Toksinen maskuliinisuus käsitteenä haiskahtaa muutenkin siltä, että jollakin on ollut liikaa aikaa tiedostaa ja reflektoida. Ja liian vähän oikeita töitä.

Miehisille myrkyille olen kyllä altistunut. Savon prikaatin 1. JK:ssa sattui joskus samalle päivälle syksyisen rapainen harjoitus ja hernekeitto.

Märkien maastorytkyjen täyttämän kuivaushuoneen käry yhdistyi aineenvaihdunnan aromeihin lähes Geneven sopimuksen vastaisella tavalla. Sellaisesta toksisesta maskuliinisuudesta eivät ituhipit tajua mitään.

Muuten olen sitä mieltä, että elämä kyllä tasii. Vöyhötys ja uho jää pois, kun ikää ja viisautta kertyy. Jälkimmäistä ei valitettavasti kerry kaikille, mutta sittenkään ongelma ei ole koko sukupuolen mittainen.

Mikähän on toksisen maskuliinisuuden naispuolinen vastine? Botoksinen feminiinisyys?

Miehenä olemisen kipupisteet on nykyään tunnistettava. Jos ne vielä kokee, aina parempi.

Tämän minä tiedän. Pikkupoikana kun sai uuden polkupyörän, siinä tuppasi olemaan kasvunvaraa. Suoratankoisen aikuisten Jupiterin ulottuvuudet saattoivat olla jotain muuta kuin omien raajojen keskeneräiset mitat.

Ajamaan opetellessa oli väistämätöntä, että putosi hajareisin tangon päälle. Ensimmäinen kerta opetti, että miehenä olemisessa on kaksi kipupistettä. Ne sijaitsevat hyvin lähellä toisiaan. Niitä pisteitä koeteltiin usein myös oranssin jääpallon osumalla Hänskissä.

Minusta on mahtavaa olla mies. Kipupisteistä huolimatta ja niin kuin parhaaksi näen.

Minulle ei ohjeistajien kannata sormea heristää. Menen maalaisjärjellä ja tapakulttuurilla. Kansakoulupohjalta ja ilman manuaalia.

Nuorilta miehiltä odottaisi vähitellen jonkinasteista #joriittää -reaktiota. Vähän ryhtiä nyt ettette ihan tiskiräteiksi joudu.

Muuten joudumme kysymään Juliet Jonesin Sydämen sanoin:

Sehän tässä huolestuttaa,
että kuinka meidän kunnon miesten käy.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet

Luetuimmat