Mikkelin Möyhentäjä: Amerikkalaisten ensimmäinen kuulento lievensi pienen pojan mökkeilytuskaa — sen ansiosta pääsi sentään käymään kaupungissa!

Mikkelin Möyhentäjä ei lapsuudestaan paljoa muista. Sen kumminkin, miten jännittävää oli katsella mustavalkoista televisiokuvaa, josta ei meinannut pahemmin selvää saada.

Anssi Mehtälä
Anssi Mehtälä

Minulla ei ole kovin hyvä muisti siinä mielessä, että pystyisin lunttaamatta sanomaan, mitä tein niin ja niin monta vuotta tai vuosikymmentä sitten.

Mutta sen muistan, mitä tein 20. heinäkuuta 1969.

Samaa, mitä aika moni muukin.

Katsoin televisiosta, kun Neil Armstrong ja Edwin ”Buzz” Aldrin menivät Kuuhun.

Silloin oli sunnuntai.

Kesä 1969 oli perheessämme historiallinen.

Silloin valmistui Ristiinan Huttulaan, Louhiveden rannalle, oma kesämökki.
Ja siellä sitten oltiinkin ihan olemalla.

Vanhemmilleni se oli unelmien täyttymys, mutta minulle kakkoslaatuaikaa.

Silloin mökkeily ei ollut kaveripiirissä yleistä. Muut jäivät kaupunkiin minun jymöttäessäni keskellä petäjikköä.

Nippu Aku Ankkoja ei paljoa lämmittänyt.

Kaupunkiin ei lähdetty kevyin perustein, koska isä oli kesälomalla heinäkuun ja mökillä piisasi pientä laittoa.

Mutta silloin kääntyi kullanvärisen Cortina GT:n nokka kohti maalikylää, kun Apollo 11:n miehistö laskeutui Kuun kamaralle.

Tekniikan miehenä isäni ei voinut vastustaa kiusausta katsoa suoraa lähetystä toiselta taivaankappaleelta.

Mökillä ei vielä silloin ollut punaista 12-tuumaista Asa-matkatelkkaria, josta ykkönen näkyi huonosti ja kakkonen vielä huonommin. Siispä kotiin katsomaan, mitä Loewe Opta-telkkarista näkyi.

Eihän siitä paljoa näkynyt. Rupista mustavalkokuvaa, jota toimittaja Pasi Rutanen kommentoi Houstonista.

Mutta kuulimme sanat ”Kotka on laskeutunut”.

Kuustudio jatkoi. Birger Wiik, Pertti Jotuni ja kumppanit pähkäilivät kiertolaisemme arvoitusta yötä myöten.

Seuraavan päivän Länsi-Savo otsikoi asian etusivullaan ”LEM laskeutui pehmeästi Kuuhun. Astronauttipari ulos aluksestaan tänä aamuna”.

Vieressä oli vielä toinen otsikko: ”Kuun kaivaminen voi sitten alkaa”.

LEM oli lyhenne sanoista Lunar Excursion Module.

Maanantai kului jo kuukävelyn merkeissä. Tuli pieni askel ja jättiharppaus ja niin edelleen.

Tiedättehän te.

Historiallinen meininki.

Silloin pääsin ensimmäistä kertaa osaksi kansainvälistä uutistapahtumaa ja sensaatiota.

Kuulentoa oli seurattu tunti tunnilta radiosta.

Siitä lähtien kuin legendaarisen hieno Saturn 5-raketti kohosi ilmaan Cape Kennedystä, pudotteli osiaan vaihe vaiheelta ja suuntasi oikeasti kohti Kuuta.

Tähän asti olin lukenut Lasten kirjava televisio-satukirjastani tarinaa Herra Piiras lentää Kuuhun, mutta tämä oli totisinta totta.

Olihan Tintti tosin päässyt Kuuhun jo 1950-luvulla. Niitä albumeja ei kuitenkaan ollut vielä käännetty suomeksi.

Kuuraketti oli minusta ihan käsittämättömän siisti vehje.

Ja on edelleen.

Sille ei vedä vertoja kuin Myrskylinnut-sarjan Kansainvälisen pelastuspartion kalusto, erityisesti vihreä Thunderbird 2.

Myöhemmin sain kuuraketin Airfix-koottavanakin. Se oli korskea, kasattuna lähes metrin korkuinen laitos, mutta kun se soveltui niin hyvin kaikenlaisiin leikkeihin, jauhautui se vuosien saatossa muoviseksi avaruusromuksi.

Vielä pahemmin kuin elokuvasta tuttu Apollo 13. Sitä avaruusseikkailua vasta jännityksellä seurattiinkin huhtikuussa 1970.

Se oli kuin suoraan David Bowien Space Odditysta.

Joka muuten julkaistiin vuonna 1969, Apollo 11-lennon aattona. Levy-yhtiössä epäilemättä ajateltiin että tämä avaruusjuttu on nyt kovasti pinnalla. Eivät kuitenkaan tainneet kunnolla kuunnella, miten se biisi päättyy...

Olen aina miettinyt, miltä astronautti Michael Collinsista on mahtanut tuntua.

Hän oli Apollo 11-lennon kolmas pyörä. Kaveri jonka kohtalona oli jäädä ohjaamaan komentoalus Columbiaa. Armstrong ja Aldrin painelivat tekemään historiaa.

Mitenhän asia ratkaistiin? Pitkää tikkua vetämällä?

Ja seurasiko sitä Collinsin katkera avautuminen tyyliin miksen minä saatana pääse kun nuo toisetkin?

Voin kuvitella, että jälkipuinti saattoi vaatia jokusen Budweiserin.

Se on vähän kuin löytäisi taskusta Eurojackpot-kupongin, jossa on rastittuna koko 5+2 voittorivi oikein ja sitten hokaisi, että perhana, unohdinpa palauttaa.

Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Kommentoidut