Kolumni: Kun Suomi ei menestykään arvokisoissa, järjestetään tv:ssä keskusteluilta ja vellotaan itsesäälissä

Ajatus siitä, että urheilumenestys olisi jonkinlainen valtion menestymisen mitta tuntuu vanhanaikaiselta. Koska emme pärjää urheilussa yhtä hyvin kuin Norja tai edes Ruotsi, tarkoittaako se, että meillä olisi jotain hävettävää, kysyy Länsi-Savon kesätoimittaja Henri Häkkinen.

Risto Hämäläinen

Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuja ja sen ympärillä käytävää keskustelua seuratessa saan itseni kiinni pohdiskelemasta, miksei Suomi koskaan ole päässyt lajin arvokisoihin. Olemmeko me huonoja?

Arvokisojen kanssa samaan aikaan nousee usein pintaan puheenvuoroja ja somepäivityksiä suomalaisen urheilun alemmuustilasta.

Talvella olympialaisten aikaan voivoteltiin mitalien vähäistä määrää ja elokuussa päästään kouristelemaan yleisurheilun Euroopan-mestaruuskilpailujen kanssa, ellei keihäänheitosta satu tulemaan kiintiömitalia.

Seuraan urheilun arvokisoja suurella mielenkiinnolla ja iloitsen suomalaisten menestyksestä, mutta haikailu suurempien mitalisaaliiden perään saa välillä koomiset mittasuhteet. Ratkaisevalla hetkellä epäonnistuva urheilija tuntuu tuottavan koko kansalle pettymyksen.

Pettymyksen hetkellä Suomessa unohdetaan usein, että urheilussa kentällä, radalla tai kehässä on myös vastustaja. Kun Suomen jääkiekkomaajoukkue hävisi Sveitsille toukokuussa, alettiin välittömästi syynätä joukkueen heikkouksia. Olisi piristävää, jos joku välillä aloittaisi tarkastelun asioista joita vastustaja teki paremmin. Sveitsin voitosta harva ajatteli, että onpa hieno tarina altavastaajasta ja yllättäjästä.

Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen ympärillä käytävää keskustelua seuratessa näen toivon pilkahduksen. Laji on riittävän suuri ollakseen kiinnostava, vaikka Suomen maajoukkue ei mukana olekaan. Ihmiset aidosti ihailevat hienoja pelisuorituksia ja seuraavat pelejä lajin vuoksi, eivät kansallisen itsetunnon pönkittämiseksi.

Tilanne vaatii A-teema keskusteluiltaa

Kun talviolympiamenestys ravisutti kansan syviä rivejä, päätti Yleisradio murheen alhoa lievittämään järjestää A-teema keskusteluillan. Keskustelussa kuultiin hyviäkin puheenvuoroja siitä, kuinka suomalainen huippu-urheilu saataisiin nousemaan, mutta yksi näkökulma loisti poissaolollaan.

Kukaan keskustelijoista ei kyseenalaistanut urheilumenestyksen merkitystä yleisellä tasolla. Ajatus siitä, että urheilumenestys olisi jonkinlainen valtion menestymisen mitta tuntuu vanhanaikaiselta. Koska emme pärjää urheilussa yhtä hyvin kuin Norja tai edes Ruotsi, tarkoittaako se, että meillä olisi jotain hävettävää?

Tarvitsemmeko nationalistista eetosta?

1900-luvun alussa Suomi menestyi hyvin yleisurheilussa, etenkin juoksulajeissa. Suomi siis juostiin maailmankartalle. Tämä oli omiaan pönkittämään suomalaisten omaa kuvaa itsestään maailmalla. Ulkomailla moista kartalle juoksua ei kukaan enää muista.

Kansallisidentiteetin rakentaminen urheilun kautta oli ajan kuva. Nykyisin voisimme rakentaa sitä asioista, joissa oikeasti olemme maailman huippua kuten terveydenhuolto ja koulutus. Jos tällaista nationalistista eetosta ylipäätään on tarve rakentaa.

Toki urheilumenestys voi parhaimmillaan tuottaa sellaista kansallista mielihyvää, että sen avulla noustaan jopa taloudellisesta lamasta. Tällaista kuvaa vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruudesta on rakennettu. Tappion ja pettymyksen hetkillä voisi olla parempi suhtautua positiivisesti. Loppujen lopuksi kyse on vain urheilusta.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet