Mikkelin Möyhentäjä: Aatonaatto oli entisten nuorten joulun paras päivä

Mikkelin Möyhentäjän nuoruuden joulut sisälsivät sopivassa suhteessa myös kapakassa istumista. Ja eikö vain kuuseen päädytä tässäkin jutussa.

Katsastin mikkeliläisten ravintoloiden aukiolotietoja. Kertynyt data vakuutti patamustan nostalgikonkin siitä, ettei ennen todellakaan ollut paremmin.
Nykyiset ja entiset nuorethan pääsevät joulunakin baariin ihan päntiönään! Tarjontaa on joulunpyhiksi niin paljon ettei ennen tainnut olla Mikkelissä edes yhtä paljon kapakoita.

Ennen vanhaan piti kärvistellä aatto ja joulupäivä kotosalla, pääosin vielä kotiväen kesken. Ei puhettakaan että olisi menty minnekään. Ainoa hyväksyttävä syy lähteä liikenteeseen oli kirkkoon tai haudalle meno.
Jotkut olivat töissäkin. Minullekin lankesi yllättäen aattovuoro aina kun lomatöissä olin. Sutikan alakerrassa meni reilu puoli tuntia jälkitöihin sen jälkeen kun ovet sulkeutuivat. Sinä aikana viimeisetkin ostostelijat katosivat koteihinsa. Mikkelin keskusta oli kuin neutronipommin jäljiltä, kun sen läpi kulki omaan joulunviettoon. Siinä oli omanlaistaan tunnelmaa.

Sen ajan nuoren joulua paaluttivat aatonaatto ja tapaninpäivä. Nimenomaan niiden illat. Silloin jalat koreilivat ja lasit tyhjentyivät keskustan kapakoissa niin, että parin päivän huili oli ehkä ihan paikallaankin.
Aatonaatto oli legendaarinen baaripäivä. Silloin saapuivat Mikkeliin he, jotka olivat muualla opiskelemassa tai töissä. Ilta oli pullollaan kerrassaan mainittavia jälleennnäkemisiä Kahverissa ja Stopparissa, jotka 1980-luvun alkupuolella viettivät kulta-aikaansa. Niihin meni kuin toiseen olohuoneeseen.

Noita aikoja ajatellessa olen tajunnut, ettei kantabaaria tee juoma, musiikki tai edes miellyttävä atmosfääri. Kyllä sen tekevät ihmiset. Silloin ei vielä tunnettu sanaa yhteisöllisyys, mutta kantabaarieni kantaporukka muodosti niin hienon yhteisön, ettei sellaisia niiden vuosien jälkeen ole kohdalle osunut.
Kavereita oli niin paljon, että ilta kului rattoisasti, vaikka olisi käyttänyt aikansa vaeltamalla nomadin tapaan pöydästä toiseen. Nelosolutta juotiin ja kuunneltiin kun Vänttisen Viki soitti Bob Marleyta.

Aatonaatto sisälsi usein erityistä ohjelmaakin. Stopparissa oli muikeita keikkoja; Honey B & T-Bones soitti monena aatonaattona, kun Aija ja Ismo Puurtinen ja Esa Kuloniemi saapuivat jouluksi kotikonnuilleen.
Päämajassa pidettiin legendaarisia aatonaaton jameja, joissa lauteille nousivat paikkakunnan nuoret ja vanhat jazzarit. Minähän en siitä musiikinlajista mitään ymmärrä, mutta hauskaa siinäkin porukassa oli hämmennellä.


Moni muukin oli samaa mieltä ja jonot olivat huomattavat. Yhtenä aatonaattona meinasi tulla turpaan, kun kaverini Pylvänäisen kanssa kyllästyimme Stoppariin ja kurvasimme avustajakorteillamme Päämajaan jonon ohi. Tunnin jälkeen kyllästyimme siihenkin ja lähdimme takaisin Stoppariin. Jonon keulilla olivat edelleen samat ihmiset kuin sisään mennessämme. He eivät yhtään ymmärtäneet ”jazz ei ole hyvä biisi”-vitsiämme. Pakkanen oli varmaankin hyydyttänyt huumorintajun.

Nuo illat päättyivät usein hauskalla tavalla, joka lienee jo kadonnut mikkeliläisestä traditiosta. Silloin nimittäin leikiteltiin kuusen alla.
Valomerkithän tulivat siihen aikaan niin aikaisin, että janoa oli useinkin vielä jäljellä. Niinpä vaihtelevia porukoita kokoontui torin joulukuusen lehvien suojaiseen hämyyn nauttimaan sekalaisia omia eväitä, joita jotkut onnekkaat olivat onnistuneet piilottelemaan koko kapakkaillan. Silloin kuusi oli alkuperäisellä paikallaan, Maaherrankadun puoleisella torin sivustalla. Nakkarin takana.

Yhtenä aatonaattona meinasi tulla turpaan.


En siis tätäkään juttua onnistunut kirjoittamaan ilman että siihen olisi joulukuusi jotenkin sotkeutunut. Onneksi ensi jouluun on yli vuosi...

Tapanintanssit olivat sitten jo vähän iisimmät kekkerit. Lähinnä kinkun sulattelua ja kuulumisten vaihtelua.
Ajatella. Silloin saattoi mennä parikin päivää, ettei tiennyt millaisia ruokia kaverit olivat syöneet ja mitä heidän mielessään oli käväissyt.