Kolumni: Kulttuuritoimittaja löysi sisältään pesunkestävän taidejuntin

Taidejuntti joko pitää jostakin tai sitten ei, eikä perustele mielipidettään.

Kolumni: Kulttuuritoimittaja löysi sisältään pesunkestävän taidejuntin

Kesälomalla kiertelimme ukon kanssa katsomassa tauluja ja patsaita tällä kertaa kotimaan kamaralla.

Kuvataiteen kuluttajana olen hyvin yksinkertainen ihminen. Joko tykkään teoksista, tai sitten en. Aika usein en tykkää, etenkään, jos taiteilijan sanoma on nykerretty kovin korkealentoiseen ja monimutkaiseen muotoon. Kuten belgialaisen Koen Vanmechelenin käsitetaide Serlachius-museo Göstassa Mäntässä.

Olen ymmärtänyt, että hänen taiteensa käsittelee biokulttuurista monimuotoisuutta ja identiteettiä ”uraauurtavalla tavalla”, mutta minulle jäivät mieleen vain täytetyt kanat.

Niiden lisäksi näin Mäntässä aidon Claude Monet´n maalauksen, omituisen Salvador Dali -installaation ja hieman liikaa Elina Brotheruksen valokuvia. Vanhassa rehutehtaassa vaelsin Veikko Halmetojan kuratoimassa Kartasto-näyttelyssä. Hienoja, ajankohtaisia tarinoita, mutta osin turhan synkkiä ja marraskuisia tunnelmia kesälomalaiselle.

Muutaman asian olen oivaltanut taidenäyttelyiden perässä reissatessani. Kuten sen, että jos ei ole ehtinyt etukäteen selvittää mitä kyseisellä paikkakunnalla on tarjolla, voi aina suunnata taidemuseoon. Niiden näyttelyt keskimäärin ovat näkemisen väärtejä. Lappeenrannassa käydessämme piipahdimme hetken mielijohteesta Caj Bremerin Takaisin Karjalaan -näyttelyssä paikallisessa taidemuseossa. Sepäs kannatti.

Tuntuu liki idioottimaiselta, että oma taidemuseomme on suljettuna parhaaseen loma-aikaan ja sen jälkeen väistötiloissa ties miten pitkään. Mitä turisteille sanotaan? Tervemenoa lähikaupunkiin tuhlaamaan rahojanne?

Toivottavasti Graniittitalo laitetaan nyt sellaiseen tällinkiin, että väkeä virtaa Mikkeliin sitä tutkailemaan. Ei ole yhdentekevää, millaisessa tilassa taiteella kerrotaan tarinoita.

Kesägallerioiden sarjassa Salmela nokitti mielestäni Pinxinmäen ja Purnun.
Mäntyharjulla sijaitsevaa taidekeskus Salmelaa kritisoidaan usein kaupallisuudesta ja pinnallisuudesta, mutta kokonaiselämyksenä se oli parasta a-ryhmää. Paikan henki on tärkeä ja Mäntyharjussa tunnelma kohdillaan.

Salmelan järvimaisemassa on mukava istuskella sulattelemassa näkemäänsä, vaikka ei ripustuksesta niin olisi pitänytkään. Täytyy myöntää, että tänä vuonna en oikein pitänyt. Purnu Orivedellä tarjosi kiinnostavamman näyttelyn, mutta miljöönä se ei yltänyt ihan samaan.

Sysmän Pinxinmäki oli pettymys, eikä pitkän ajomatkan jäykistämää kroppaa pehmentänyt edes Marjatta Tapiolan teosten osuus näyttelyssä, saati jumalainen järvimaisema päärakennuksen terassilta.

Tiedän, että monet tuttavistani vieroksuvat taidenäyttelyitä, koska niiden kiertämisestä ei tunnu irtoavan mitään lisäarvoa heidän elämäänsä. En osaa tätä selittää akateemisin termein, mutta omassa päässäni kuvataiteen tutkiminen nujertaa ajatuspeikkoja: ahdistusta, pelkoa ja ennakkoluuloja. Alan tulkita kauneutta vähän toisenlaisin silmin.

Enkä piittaa pätkääkään, vaikka taidealaa tuntevat ovat näkemästäni eri mieltä. Taidejunttina on rento olla.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet