Lukijalta: Niin metsä vastaa

Ilmaston lämpenemistä koskeva keskustelu on aiheuttanut eri tahoilla tarpeen ilmaista näkemyksiä metsien merkityksestä tulevaan kehitykseen.

Metsien hoidosta vastaavat tahot katsovat, että niiden kaupallista käyttöä voidaan lisätä ja suojelijat puolestaan haluavat vähentää.

Kaiken kaikkiaan päästöjen hillitsemiseksi pitäisi metsäpinta-alaa lisätä oleellisesti, koska kasvava puusto puhdistaa ilmaa tehokkaasti ja metsä sinänsä työllistää sekä tarjoaa suojaa monille eliö- ja eläinlajeille.

Tilanteen tekeekin ristiriitaiseksi se, että metsien hoidosta ja käytöstä ensisijaisesti vastaavat ihmiset ja omistajat asuvat vuosi vuodelta entistä kauempana metsistään.

Kylät ja maaseutukunnat palveluineen autioituvat siten, että nuoret perheet eivät enää halua sijoittua maaseudulle lasten koulunkäyntiongelmien lisääntyessä ja muiden palveluiden siirtyessä entistä kauemmaksi.

Kun ihmiset etääntyvät metsistään ja lapset tottuvat pienestä pitäen taajamapalveluiden käyttöön, ei ”muutto maalle” enää houkuttele ja tilaisuudet tutustua metsiin ja niiden hoitoon vähenevät.

Metsien hoidosta ja käytöstä ensisijaisesti vastaavat asuvat vuosi vuodelta entistä kauempana metsistään.

Kun metsien suojelijoina itseään pitävät, pääasiassa taajamissa asuvat, luontoaktivistit kiinnittävät korostetusti huomiota uudistushakkuisiin ja niiden aiheuttamiin maisemamuutoksiin, on kielteiselle ennakkoasenteelle luotu hyvin kyseenalainen malli.

Tietoisesti halutaan unohtaa se, että noin sata vuotta sitten olivat metsät hyvin surkeassa tilassa silloisten hakkuumenetelmien johdosta. Niin sanotun jatkuvan kasvatuksen tyylillä poimittiin vain parhaita puita ja uudistuminen tapahtui luontaisesti jäljelle jääneen puuston avulla.

Vasta vuonna 1928 voimaan tulleella yksityismetsälailla saatiin tilanne paranemaan. Lain ensimmäisessä pykälässä luki ”Metsää älköön hävitettäkö”.

Lain keskeinen vaatimus oli, että hakkuiden jälkeen piti alueella olla kasvatettavaksi kelpaava puusto ja uudistusalueella kullekin maapohjalle sopiva taimikko.

Metsien hoidossa onkin eräs keskeinen tavoite saada kasvamaan kullekin maapohjalle sopiva puulaji. Esimerkiksi jatkuvan kasvatuksen seurauksena tuleva, varjostusta sietävä kuusi ei menesty männyltä valtaamillaan kuivilla kankailla. Toisaalta lepikot eivät tuota riittävästi valtaamillaan rehevillä maapohjilla.

Näitä periaatteita noudattamalla ja käytäntöön soveltamalla on metsätaloutemme ja sen keskeinen positiivinen vaikutus kansantalouteen saanut tunnustusta maamme rajojen ulkopuollakin.

Jos ihmiset aktiivisen suojelupainostuksen ja muun yleisen kehityksen seurauksena etääntyvät metsistä ja niiden hoidosta vielä vastaavat joutuvat metsäänsä päästäkseen kulkemaan kymmeniä ja satoja kilometrejä, tulee joidenkin välttämättömien hoitotöiden tekeminen entistä vaikeammaksi. Nyt on jo uutisoitu Etelä-Savossa rästiin jääneistä taimikonperkaus- ja hoitotöiden viivästymisestä.

Jos näitä töitä ei tehdä ajallaan, on vahinko yleensä peruuttamaton ja jäädään odottamaan kymmeniksi vuosiksi jotain ihan muuta kuin mihin on pyritty.

Vanhat lahoavat metsät puhdistavat huonosti ilmaa ja kasvupaikalle sopimattomat puulajit eivät anna toivottua tulosta.

Pekka Auvinen
metsäveteraani
Mikkeli