Mielipide: Jos emme ymmärrä Mikkelin historiaa, tapamme oman historiamme

Kun historiantaju pettää, alkaa historian tappaminen.

Elokuun ensimmäisen päivän kunniaksi 2019 paikallislehti kertoi näyttävästi keskuskansakoulun piha-aluetta reunustavan rauta-aidan poistamisesta.

”Haluamme Muistin pihasta paikan, jossa voi oleskella ja jonka läpi voi kulkea vapaasti. Siksi aidan tilalle tulee kivipaasien rivi, sanoo muistin näyttelytuottaja…”

Historian tappamista on toki Mikkelissä harjoitettu aikaisemminkin.

Professori Jukka Korpela kirjoitti teemasta jo 1993 Länsi-Savossa. Hänen esimerkkinään on keksintö muuttaa historiallinen keskuskansakoulun nimi epähistorialliseksi ”Päämajakouluksi”.

Korpela vertaa tekoa täsmälleen yhtä älykkääksi kuin EU-tähtien liittäminen siniristilippuumme, jotta voitaisiin osoittaa markkinahenkisyyttä.

Surkuhupaisinta on että nyt nämä hengen riemuvoittoa julistavat messinkikirjaimet jatkavat elämäänsä kunnianarvoisen Mikkelin yhteiskoulun uudisrakennuksen seinällä.

Mikkeliä on rakennettu organisoidusti 700 vuotta. Snellmania mukaillen kaupunkimme historia, sivistys ja kulttuuri ovat mikkeliläisyyden säilymisprojekti, eräänlaista eloonjäämisoppia.

Näissä asioissa tämä yhteisö tarvitsee snellmanilaisia sotureita puolustajakseen.

Mikkeliläinen fiktio kirjoittautuu meihin mielikuvissa ja tarinoissa. Ne saavat merkityksensä rakennuksista, ihmisistä, maisemasta, kirkonkellojen soinnista, vartioparaateista, jalkapallosta.

Niistä rakentuu jokaisen henkilökohtainen tarina kotikaupungistamme. Siihen kuuluu myös hetki, jolloin tajusi äidin ohjeen viisauden, keskuskoulun vanhan aidan putkitankoa ei kannata kielellä kosketella talven pakkasilla.

Keskuskansakoulu on mikkeliläissukupolvien kasvutarinaa, tärkeä kuva itseymmärryksen kuvastossa.

Panssariesteiden kaltaisten kivien sirottelun sijaan Muistilla olisi nyt oiva tilaisuus lopettaa historian tappaminen, ja palauttaa viime sotien aikainen kansakoulun aita paikalleen.

Ja historiattomuus jatkuu, jos Mikkelin Möyhentäjän (LS 3.8.) propagoima asenneilmasto alkaa ohjata päättäjien suhtautumista kotikaupunkimme historiaan.

Ilmeisesti pikkunäppäräksi läpäksi tarkoitettu teksti on mielestäni olkiukkojournalismia parhaimmillaan. Se tarjoaa pilkallisin sanakääntein vanhan puu-Mikkelin kauneutta kaipaaville nostalgianälkäisille itkumuuria.

Ja jos sitä vasten heidät henkisesti teloitetaan, ei argumentoitua keskustelua synny kaupungin identiteetistä.

Mikkelin Kaupunkilehti kertoi kolmekymppisestä lääkäripariskunnasta, joka Mikkelin sijaan päätti lopulta asettua vanhaan kaupunkiin Porvoossa.

Samankaltaisia uutisia saamme varmaan lukea enemmänkin, jos päivittäinen lehtemme mätkii innokkaasti pilkkakirveellä niitä, jotka ovat huolissaan kaupunkimme hengestä, ideasta ja tarinan elinvoimaisuudesta.

Jorma Julkunen
Fil. tri, rytöisessä puutalossa asuva
Mikkeli