Lukijalta: Ristiinan murtuneet mielet

Niskoitteletteko te, kaikuu näyttämöllä. Nämä kapteenin voimakkaat vuorosanat iskevät minuun kuin luoti. Jotain minussa murtuu, kun Elias näyttämöllä murtuu. Kohtaus eskaloituu kapteenin määräykseen, jonka seurauksena veli tappaa veljensä. Vaikka meistä jokainen yleisössä näkee miten ja millaisissa olosuhteissa Elias kuolee, ei totuutta paljasteta surevalle kotiväelle. Elias kuoli kunniallisesti, niin kerrotaan.

Tämän suojelevan valheen myötä myytti sotasankaruudesta pirstaloituu. Pohdin mielessäni kotimatkalla teatterista, että kuinka paljon mahtoikaan olla heitä, joiden mieli murtui? Entäpä oma isoisäni — mitä hän koki ja tunsi rintamalla?

Suomen talvi- ja jatkosotien traumoja tutkinut historioitsija Ville Kivimäki (2013) kirjoittaa, että ’’toisen maailmansodan aikana noin 18 000:aa suomalaista sotilasta hoidettiin päädiagnoosinaan psyykkinen sairaus tai häiriö.’’ Kivimäki on tutkimuksissaan todennut, että kansallis-kristillisessä ideologiassa painotetaan uhrautuvuutta yhteisen tulevaisuuden hyväksi. Niinpä uhrilahjansa lunastaneet sotilaat kuuluvat kansalliseen historiankirjoitukseen ja he, mieleltään murtuneet, luovat ikään kuin ’väkivaltaisen katkoksen’ tähän lineaariseen, eheään kirjoitukseen.

Ristiinan kesäteatterin esitys ’’Elias, rakastettuni’’ on tärkeä näytelmä. Toteen perustuva tarina nostaa pinnalle heikommin kuultuja ääniä Suomen jatkosodan suurten kertomusten rinnalle, joissa uhrautuminen, sankaruus ja rohkeus ovat läsnä. Eliakseen kiteytyy se puoli ihmisyydestä, jota tulee tehdä näkyväksi historiankirjoituksessa ja yleisessä keskustelussa.

Mielestäni näytelmä antaa humaaneja merkityksiä yhteiselle sotahistoriallemme, olkoonkin väkivaltaisia katkoksia.

Vaikka monet heistä, jotka olivat rintamalla, ovatkin jo tuonpuoleisessa, sodan ylisukupolvisuus näkyy ja tuntuu yhä: Elias elää meissä jokaisessa.

Pia-Maria Hokkanen

Mikkeli