Mielipide: Miksi minua hyppyytettiin sairaalan ja kodin välillä ennen kuin sain apua sairauteeni?

Törmäsin toissa viikolla Essoten toimintaan, sairauttani selvitettäessä.

Sairastuttuani olin yhteydessä työterveyteen. Minut ohjeistettiin ottamaan yhteys päivystykseen.

Kuumeilu ja vatsatauti oli jatkunut jo kolme päivää. Sainkin, reilun tunnin odottelun jälkeen, ajan koronatestiin iltapäiväksi sekä voinnin arviontiin.

Homma toimi hyvin. Selvisi, että tulehdusarvot ovat hieman koholla. Minut ohjattiin kotiin odottamaan koronatestin tulosta.

Jo seuraavana päivänä tuli helpottava negatiivinen tulos.

Kuume sahasi edestakaisin, en pystynyt syömään enkä juomaan. Päätin viidentenä sairaspäivänä aamuyöstä soittaa hätäkeskukseen, kun vointi huononi entisestään.

Sain ensihoidon paikalle. Tässä kohtaa koin itseeni kohdistunutta vähättelyä. En ollut ammattilaisten mielestä riittävän sairas kyytiin otettavaksi.

Ambulanssi palasi tyhjänä 20 kilometrin matkan. Minä jäin haahuilemaan todella heikkokuntoisena kotiin ja tilaamaan paaritaksia, joka tuli aikanaan ja vei minut päivystykseen.

Ihmettelen yhteisten varojen käyttöä. Ensihoito ajaa tyhjällä autolla Mikkeliin, taksi tulee hakemaan.

Vaikka ei onneksi ollut hengestä kysymys, on toimintatapa huono. Toivon, että uusi sotemaakunta järkeistää vastaavia tilanteita.

Kannan huolta vanhuksista, joilla saattaa olla muistisairautta ja olo kaikin puolin surkea.

Olen kuullut, että ensihoito on ottanut vanhuksen kyytiin, mutta kesken matkan potilas on siirretty paaritaksiin. Melkoista retuuttamista, kun kyseessä on ikäihminen, ehkä pelokas ja ahdistunut.

Minua tutki kaksi eri lääkäriä, molemmat aloittelijoita. En väheksy enkä kyseenalaista heidän ammattitaitoaan, sillä itse kukin on ollut jossain vaiheessa aloittelija.

Tulehdusarvoni olivat nousseet jo korkealle, mutta petipaikkaa ei tuntunut löytyvän. Meillä on hieno sairaala, mutta puuttuuko sieltä eristyshuone?

Aloin jo olla todella voimaton ja elimistöni kuivunut. Sain kyllä tipan käteeni sekä kuumetta alentavaa kipulääkettä ja passituksen kotiin, kotisairaalan puhelinnumerolla varustettuna.

Seuraavana päivänä kotisairaalan hoitaja otti laboratoriokokeet ja laittoi nestettä tippumaan.

Varsin pian tuli soitto, että tulehdusarvoni olivat todella korkeat. Minua kehotettiin tulemaan takaisin päivystykseen.

Tilasin taksin ja pääsin päivystykseen. Tein selväksi, etten lähde kotiin ennen kuin sairauteni selvitetään kunnolla.

Pääsin erikoistuvan lääkärin potilaaksi. Hän selvitti, että minua vaivasi suolen umpipussitauti. Sain kahden antibiootin reseptit ja jälleen minulle osoitettiin kotiin lähtöä.

En kuitenkaan suostunut kotiuttamiseen niin heikkovointisena. Lopulta minulle löytyi paikka päivystysosastolta.

Sain siellä hyvää hoitoa ja seuraavana aamuna lähdin kotiin, kun toipuminen eteni ja olo kohentui.

Olen nyt jo töihin palannut, vointini alkaa olla normaali ja hoito jatkuu.

Kokemus herätti monia kysymyksiä. Miksi potilasta ei otettu todesta? Miksi joutuu kovenemaan ja vaatimaan hoitoa?

Meillä on Mikkelissä hieno sairaala. Mutta onko potilas tärkeä saada hoidetuksi ajoissa, ilman että häntä hyppyytetään kodin ja sairaalan väliä?

Minulla oli tahtoa ja voimia vaatia hoitoa, mutta ajattelen työssäni tapaamiani ikäihmisiä, joilla ei ole kykyä puolustaa oikeuksiaan.

Toivon todella, että uusi sotejärjestelmä turvaa oikea-aikaisen hoidon kaikille apua tarvitseville.

Vanha viisaus muistuttaa, että surkuteltavia ovat ihmiset ja yhteisöt, jotka ymmärtävät kaiken hinnan, mutta eivät minkään arvoa.

Liisa Ahonen

lähihoitaja, kaupunginvaltuutettu (kd.)

Mikkeli