Lukijalta: Sota mursi mielen monelta mieheltä ja naiselta

Kiitos Pia-Maria Hokkanen koskettavasta analyysistäsi (L-S 4.8.) Kulmat kosteina luin.

Onko kysymys vanhoista asioista? Olkoon miten tahansa, koskaan niitä ei saa unohtaa.

Myös isäni oli sotaveteraani, ei fyysisesti haavoittunut vaikka itänaapuri tykillä koittikin. Sattui sillä kupeella olemaan pystykorva ja puhelinjohtokela.

Mieli varmaankin järkkyi, vaikkakaan perushämäläinen maalaistorpan mies ei juuri puheita pitänyt, eikä ajatuksiaan tyrkyttänyt.

Mutta oli kerran kuukaudessa humalassa. Sitähän savutorpassa vakaumuksellisen kasvatuksen saanut äitini ei voinut hyväksyä.

Niinpä sitten veljekset jakoon, nuorempi jäi isälle, minä taapersin yksinhuoltajaäidin kanssa Mäntyharjulle, jonne vaari oli savutorpan sijaan rakentanut tuvan ja kamarin käsittävän asuinrakennuksen.

Sodasta ei juuri puhuttu, paitsi joskus jokusen kylän miehistä poiketessa vaarin luo ”luatimaan”.

Tupa oli tupakansavusta sinisenä lähes lattiaan saakka.

Hyvä asia nykyään on sota-aikojen kiihkoton käsittely, sekä arvostus ja kunnioitus suomalaiselle naiselle.

Suomen naisten panoksesta tilanteessa jolloin Suomi ilman heitä olisi ollut hukassa voi kiittäen vain kysyä, miten he jaksoivat?

Seppo Lindqvist
yksi murtuneista
Ristiina