Puheenvuoro: Suomen itsenäisyys kasvoi autonomian pohjalta

Itsenäisyyspäivä on Suomen kansan tähtihetki.

Kun siniristilippu vedetään salkoon, kaikki muu saa sen rinnalla väistyä. Onhan kyseessä itsenäisen isänmaamme syntymäpäivä. Vai onko?

Kysymys voi olla yllättävä, mutta ei rikkiviisas. Historioitsijat ja valtio-oppineet taittavat peistä siitä, milloin Suomen valtio syntyi ja mistä lähtien sitä on voitu pitää itsenäisenä.

Kun Venäjän keisari Aleksanteri I sopi Napoleonin kanssa Tilsitissä 1807 etupiirijaosta, seurauksena oli, että Venäjä valtasi Suomen sodassa 1808–09.

Sodan seurauksena Ruotsi menetti valtakuntansa itäisen osan eli Suomen. Suomesta tuli autonominen suuriruhtinaskunta Venäjän yhteydessä.

Taustalla oli kansainvälinen politiikka, mutta Venäjän näkökulmasta kyse oli myös Pietarin turvallisuudesta, mikä myöhemminkin on näytellyt keskeistä osaa Suomen ja itäisen naapurimme suhteissa.

Oliko Suomen joutuminen Venäjän yhteyteen maallemme tappio vai voitto?

Suomi oli ollut 700 vuotta Ruotsin valtakunnan osana.

Kun maamme sitten liitettiin Venäjään, Ruotsin vallan aikaiset instituutiot siirtyivät autonomiseen Suomeen.

Pohjoismainen valtiorakenne ja luterilainen uskonto säilyivät entisellään eikä talonpoikia viety maaorjuuteen, vaan he saivat pitää vapaan asemansa.

Autonominen Suomi oli ulkopolitiikkaa lukuun ottamatta miltei itsenäinen maa. Tällä kaikella tuli olemaan suuri merkitys Suomen valtion myöhemmälle kehitykselle.

Maallemme oli onneksi, että Venäjän keisari Aleksanteri I harjoitti Suomea kohtaan varsin liberaalia politiikkaa. Se mahdollisti suomalaiskansallisen kulttuurin ja oikeusjärjestyksen kehittymisen.

Aikaa myöten autonomia johti kansalaisyhteiskunnan syntyyn.

Tietenkään Venäjän keisarien suopea politiikka Suomea kohtaan ei ollut silkkaa pyyteettömyyttä.

Yhtenä motiivina oli varmistaa, etteivät suomalaiset haikailleet enää takaisin Ruotsin yhteyteen. Toisaalta monilla muillakin Venäjään kuuluneilla alueilla, kuten Puolalla, oli autonomia.

Kuitenkin maata kehittävät ja sitä vaurastuttavat ihan tavalliset ihmiset.

Itsenäisyydestämme saamme kiittää myös kansallisia herättelijöitämme kuten Runebergiä, Lönnrotia, Cygnaeusta, Snellmania ja Topeliusta sekä Kiveä.

Ilman heitä ei Suomi olisi voinut kasvaa itsenäisyyden vaatimiin sivistyksellisiin mittoihin.

Autonomian vuosina kunnallinen itsehallinto toteutettiin, omaperäinen suomalainen kulttuuri vahvistui, yksikamarinen eduskunta aloitti toimintansa, poliittiset puolueet näkivät päivänvalon ja naiset saivat ensimmäisinä Euroopassa äänioikeuden.

Saatamme luulla, että suurta saavat aikaan vain suuret ajattelijat, urhoolliset soturit, uskossaan esimerkilliset pyhimykset tai luomisvoimaiset taiteilijat.

Kuitenkin maata kehittävät ja sitä vaurastuttavat ihan tavalliset ihmiset. Näin myös autonomian ajan Suomessa.

Talonpojat antoivat omista metsistään hirsiä kirkkojen rakennustyöhön, kirkollinen kansanopetus ulotettiin eri puolille maatamme, kansakouluja perustettiin, kunnallishallintoa järjestettiin ja kansanterveystyö pääsi alkuun.

Suomen tie valtiolliseen itsenäisyyteen kehkeytyi siis niinä vuosina, jolloin maamme oli osana Venäjän valtakuntaa.

Mutkatonta se ei aina ollut. Esimerkiksi puoluemuodostus perustui toisaalta kielikysymykseen, toisaalta suhteessa venäläistämistoimiin.

Poliittinen liberalismi jäi syntymättä ja työväenliike sai enimmät vaikutteensa marxilaisuudesta.

Autonomian vuodet olivat kuitenkin maamme kannalta suotuisaa aikaa lukuun ottamatta sitä voimistuvan venäläisen nationalismin vaihetta, joka tunnetaan sortovuosien nimellä.

Kun itsenäisyysjulistus hyväksyttiin eduskunnassa 6.12.1917, takana oli yli sata vuotta Venäjän yhteydessä.

Suomi oli sivistyksellisesti ja hallinnollisesti valmis itsenäiseksi kansakunnaksi.

Matti Wirilander

teologian tohtori

Mikkeli