Lukijalta: Teosten kohtaaminen on tunnepohjainen kokemus

Kesällä kierrellään usein taidenäyttelyissä. Toimittaja Kirsti Vuorela otsikoi kolumninsa: Kulttuuritoimittaja löysi sisältään pesunkestävän taidejuntin (LS 22.7.).

Hän mainitsee olevansa kuvataiteen kuluttajana hyvin yksinkertainen ihminen: ”Joko tykkään teoksista tai sitten en”.  Aivan kuten ihmiset, kasvoista kasvoihin kohdatessaan, pitävät toisistaan tai sitten eivät.

Itselleni, teosten kohtaaminen on ensisijaisesti tunnepohjainen kokemus. En kaipaa analyysiä teosten syvällisemmästä merkityksestä. Jos teos puhuttelee, avautuu se kaltaisuudessaan kohdattavakseni, aivan kuten oletan teoksen luoneen persoonan avautuneen kaltaisenaan sitä tehdessään, konstailemattomana ja aitona.

On erilaisia teoksia ja niiden kokijoita. Yleisön taiteellisia mieltymyksiä saattavat ohjailla aiemmin koetut, henkilöhistoriasta kumpuavat muisti- ja mielikuvat, jotka herättävät tunteita ja merkityksiä. Toki, on muitakin tapoja lähestyä asiaa. Hyvässä lykyssä, ”vakka voisi löytää kantensa ja kukin saisi mahdollisuuden painia omassa sarjassaan”, kokemansa kanssa.

Taidekriitikot, osaltaan ja valitettavasti, määrittelevät ennakkoon näyttelyn annin. Toki yleisöllä on omanlaiset ennakko-odotuksensa teosten suhteen. Yleisö voisikin ottaa kantaa kriitikon mietteisiin vasta sitten, kun on ensin itse kohdannut teokset. Ehkä se avaisi uusia näkökulmia teosten pohdintaan.

Vuorelan tavoin, kävin belgialaisen Koen Vanmechelenin näyttelyssä Serlachius-museossa Mäntässä. Koin tulleeni luonnontieteellisen museon erikoisnäyttelyyn. Valitettavasti taiteilijan kaltaisuuden syvin olemus jäi löytämättä hänen teoksistaan.

Ehkäpä inhimillinen meissä täydellistyy vajavaisuuksiemme myötä, ilmeten herkimmillään taiteessa.  Yksinkertainen on kaunista, taidejunttiudessakin.

Tapani Kurttila
kuvanveistäjä, luonnontieteellisten museoiden konservaattori
Jyväskylä