Puheenvuoro: Maallisen ja hengellisen vallan välillä on jatkuvasti jännitettä

Suomen historia tuntee käsitteen ”valtaistuimen ja alttarin liitto”. Se kuvaa yhteyttä, jolle maamme luterilaisen kirkon ja Venäjän hallitusvallan keskinäiset suhteet rakennettiin Porvoon valtiopäivillä 1809.

Tämä merkitsi kirkon kannalta myönteistä tilannetta. Venäjän ortodoksisesta keisarista tuli Suomen luterilaisen kirkon pää. Kirkko sai kuitenkin pitää luterilaisen tunnustuspohjan eikä sen asemassa tapahtunut nimeksikään muutosta.

Keisari Aleksanteri I osoitti suopeutta luterilaista kirkkoa ja muita Ruotsin vallan aikaisia instituutioita kohtaan. Ruotsin lait säilyivät ja maan sisäinen hallinto sai rauhassa kehittyä.

Se, että Suomi sai pitää oman luterilaisen uskonnon, merkitsi muun muassa uskollisuutta Venäjän esivaltaa kohtaan. Vahva esivaltauskollisuus onkin säilynyt luterilaisessa kirkossa tähän asti.

Maallisen ja hengellisen vallan suhde on kuitenkin jatkuvasti vaikuttava kiista. Tuoreessa muistissa on, miten ”valtaistuimen ja alttarin” välillä käytiin kiistaa presidentti Koiviston aikana.

Koivisto arvosti kristinuskoa, mutta kieltäytyi osallistumasta piispa Eero Huovisen piispanvihkimykseen. Taustalla oli arkipyhäkiista, jossa presidentti ohitti kirkon ja eduskunnan. Koivisto myös moitti arkkipiispa Vikströmiä, kun tämä sanoi pakolaisvihamielisyyttä synniksi.

Historiasta avautuu tie suomalaiseen kirkollisuuteen, uskontapaan ja kirkon ja esivallan suhteisiin. Yksi avainsana on pietismi, joka on suomalaisen kristillisyyden valtavirta.

Pietismin pyrkimys on ollut yksilöiden uskonelämän uudistaminen korostamalla uskon henkilökohtaista luonnetta. Pietismin ääni on kuulunut saarnoissa, virsissä ja käyttäytymismalleissa. Kun arvioimme suhdettamme kirkkoon, se tapahtuu tietämättämmekin suhteessa pietismiin.

Kaikki alkoi, kun vuoden 1865 kunnallislailla kunnan ja kirkon hallinto erotettiin toisistaan. Se tiesi ensimmäistä askelta kohti niin sanotun yhtenäiskulttuurin hajoamista, joka on jatkunut tähän saakka.

Entisaikana tapa ja perinne tarjosivat turvan ihmisille. Moni asia, kuten kirkossa käyminen, oli itsestäänselvyys. Usko ei ollut niinkään tietoisen harkinnan asia, vaan ihmiset uskoivat yhteisönä. Mutta nykyisin uskostakin on tullut yksityisasia.

Kirkon määrittelemä uskonsisältö ei kaikkia puhuttele. Monet uskovat siten kuin se heille sopii. Kuvaavaa on hiljattain edesmenneen sosiaalipsykologian professori Antti Eskolan esseekirjan otsikko ”Vaikka en niin kuin kirkko opettaa”.

Suomalaisten silmäätekevien muistelmien henkilöhakemistosta on turha etsiä kirkonmiesten ja -naisten nimiä. Kirkko ei näy olevan yhteiskunnan foorumeilla kovin kiinnostava osapuoli.

Syy saattaa nousta historiasta, jossa pietistiseen tapaan yksilön sisäinen uudistuminen asetettiin etusijalle. Yhteiskunnallisten rakenteiden arvioiminen ei kuulunut kirkolle. Tällainen mielikuva kirkosta saattaa yhä elää, eikä se ole kutsuva.

Jo pari sataa vuotta sitten valistusfilosofit hellivät kuvitelmaa itseriittävästä, järkevästä ihmisestä. ”Valistus on viritetty, järki hyvä herätetty”, lauletaan Jaakko Juteinin sanoittamassa laulussa. Laulu on kannanotto tietämättömyyttä, taikauskoa ja hyväuskoisuutta vastaan.

Mutta valistus on tuonut muassaan myös yksinäisen ihmisen. Liekö tämä syy siihen, että Suomessa on yli miljoona ihmistä, joilla ei ole yhtään läheistä ihmissuhdetta.

Joskus kirkko sulki jokaisen ihmisen yhteyteensä, usein ankaralla kädellä. Kenenkään ei kuitenkaan tarvinnut kokea itseään ulkopuoliseksi. Nyt on toisin. Hyvän elämän resepti löytyy kirkosta, mutta moniko tulee sitä kuulemaan.

Näyttää siltä, että kirkko on yhä enemmän vetäytynyt yksityisen elämän piiriin. Se myös varoo ottamasta kantaa yhteiskunnan rakenteellisiin epäkohtiin. Pelkona on joutua ristiriitaan yhteiskunnan eturyhmien kanssa.

Maailmanlaajuisesti ihmisoikeusjärjestöt tekevät sen, mikä luonnostaan kuuluisi kirkolle.

Matti Wirilander
teologian tohtori
Mikkeli

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet

Luetuimmat