Muistokirjoitus: Pursimies Pentti Reinikainen 1940—2018

Hän oli seilannut tyynet ja tuuliset veet, kaikki maailman seitsemät meret.

Pentti Reinikainen syntyi Otavassa 21.9.1940 ja kuoli 3.11.2018 Mikkelissä.

Lapsuudenkoti oli köyhä. Isä kaatui jatkosodan alkupäivinä, ja äiti elätti yksin Penttiä ja tämän siskoa siivoamalla. Nuoren Pentin kiinnostuksen kohteet löytyivät nopeasti kodin seinien ulkopuolelta. Naapurin poikien kanssa talvella hiihdettiin ja oltiin pilkillä, kesällä käytiin ongella. Otava, luonto ja eläimet olivat lähellä Pentin sydäntä koko elämän. Vanhempana hänestä tuli intohimoinen pienen ihmisen puolestapuhuja.

Pentti opiskeli puutöitä Mikkelin ammattikoulussa, mutta kova työttömyys ajoi hänet monen otavalaisnuoren tavoin etsimään elantoa meriltä. Sitä löytyi 21-vuotiaana ”salonki-villenä” s/s Elise Schaumanilla. Pentti hoiti ateriat, kahvit ja muut tarjoilut laivan päällystölle ja vieraille.

Ensimmäinen matka vei Haminasta itärajan taa Viipuriin pöllejä lastaamaan ja johti heti kommelluksiin. Pentti lähti etsimään Monrepos'n puistoa, eksyi ja joutui neuvostosotilaiden pidättämäksi. Maihinmenoluvat, ”propuskat”, vietiin, mutta seilori päästettiin takaisin laivalle.

Seuraavat 35 vuotta Pentti kävi maailman meriä monissa tehtävissä ja kymmenissä laivoissa. Kanadassa ajelehdittiin päiväkausia jäämassojen vietävänä, Nigerian Lagosissa Pentti kamppaili merirosvoja vastaan ja Persianlahden sodan keskeltä haettiin lasti kaasunaamarit vyölaukuissa. 1970-luvulla Pentti adoptoi itselleen laivakoira Nixonin pennun Titon. Eläinrakas mies ehti pitää monia koiria, jotka saivat aina edeltäjänsä nimen.

Suomessa Pentti osti riihen Syväsmäeltä ja rakensi siitä asuinmökin. Toisen mökin hän rakensi Sallaan, Oulangan kansallispuiston tuntumaan. Se oli Pentille tärkeä paikka, jossa hän liikkui Tito-koiran kanssa luonnossa, kalasti ja marjasti. Eläkkeellä löytyi myös elämänkumppani Leila.

Pentti piti pienten puolia. Hän kuului Merimies-Unioniin ja kantoi laivoilla luottamusmiehen vastuuta. Kun Leila sairastui vakavaan muistisairauteen, Pentti toimi omaishoitajana ja kritisoi kiivaasti Suomen sosiaalipolitiikkaa joutuessaan jatkuvasti riitelemään tukirahoista. Kun siitä mitä hän sai, jäi hoitokulujen jälkeen jäljelle tikkukaramellin hinta, saattoi hän kysyä ”pitäisikö syödä se itse vai viedä sosiaalitoimistoon?”

Vuonna 2013 Pentti halvaantui ja menetti osin puhe- ja liikuntakykynsä. Hän eli niin pitkään kuin pystyi itsekseen rakkaassa kotimökissään ja viimeiset vuotensa Vuolingonhovin hoitokodissa.

Viimeisen kerran kävimme Pentin kanssa Lapissa pari vuotta sitten. Kunto ei sallinut enää kalastusta, mutta ajelimme autolla katsomassa Oulankanjoen ja Suomutunturin maisemia ja tapaamassa tuttuja.

Uuttakin reissua suunniteltiin, mutta se jäi tekemättä, kun Pentin sairaus pahentui. Hoitokodista hän kaipasi aina kuin mahdollista Otavan kotiinsa.

Pentti oli luotettava ja pidetty, periaatteistaan tinkimätön mies. 

Leo Hotti 

Kirjoittaja on Pentti Reinikaisen lapsuuskaveri ja elämänmittainen ystävä. 

Pitemmin Reinikaisen elämästä merillä on kirjoitettu kirjassa Ulkomailla Otavassa.