Sarjakuva-arvio: Pölyt pois Kalevalasta!

168 sivua ja 142 sivua. Otava, 2019 ja Like Kustannus, 2020

Kuvakaappaus

Sivu Kalevala – Sampo sarjakuvasta.
Sivu Kalevala – Sampo sarjakuvasta.

Sami Makkonen on saanut päätökseen suurtyönsä, kansanperinteemme kulmakiven, Kalevalan sarjakuvan muotoon. Kalevalaa voisi verrata Raamattuun: kaikki sen tuntevat, mutta harva kokonaan lukenut. Tunnetuimpia taideteoksia, ovat varmasti Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-maalaukset. Lisäksi kirjailija J. R. R. Tolkien kertoi inspiroituneensa Kalevalasta.

Huumoripuolelta löytyvät Marko Raassinan, Petri Hiltusen, Mauri Kunnaksen ja britti Hunt Emersonin Kalevala-tulkinnat, joista jälkimmäisen versio jäi taloudellisista syistä yhdeksän sivun mittaiseksi.

Makkosen väreineen synkeäsävyisessä Kalevalassa on kuvallisia hatunnostoja taidehistoriaan kuten Gallen-Kallelaan. Maalauksellinen kuvakerronta tuntuu tempaavan taas lukijan Keski-Maan fantasiamaailmaan, Mordorin pahuus vitsauksineen tuntuu olevan läsnä koko ajan Pohjolassa. Pohjolan linnoitus on kuin hyinen Mordor.

Mukana on myös kauhusarjakuvista tuttua kuvastoa irtoraajoineen, veri roiskuu ja naiset ovat alastomia tai vähäpukeisia (vrt. Gallen-Kallelan Aino-tripyykki).

Makkonen on puhaltanut rohkeasti pölyt kansalliseepoksestamme. Hän tekee työkseen sarjakuvia Jenkkilään, jonka huomaa tyylillisestä toteutuksesta. Sivusommitelmat tuovat mieleen myös supersankarisarjakuvat äänitehosteineen, mutta Kalevalan maailmassa sankaruutta mitataan eri mittapuulla, antisankaruudesta puhumattakaan.

Henkilökuvia luodaan uusiksi. Väinämöinen ei ole hauenleukaista kannelta soittava, vaka vanha, parrakas ukkorahjus vaan toiminnan mies. Toista osaa hallitseekin intensiivisesti ja vimmaisesti toteutettu Sammon ryöstö, jota johtaa Väinämöinen.

Paluumatkalla syvyyksistä nousee esiin myös hirvittävä Iku-Turso, jota ei taiteessa ole juuri käsitelty.

Sarjakuvan tekijä on hylännyt Kalevalan orjuuttavan runopoljennon, vaikka viittauksia tähänkin lyyrisyydessä löytyy. Tekijä luottaa voimakkaiden, graafisten kuvien voimaan ja välillä kronologisesti etenevää tarinaa kuljetetaan tyylikkäästi ilman tekstiä, kuvien voimin.

Tekstin koneladonta vie kieltämättä osan elävyyttä, mutta toisaalta käsin tekstitys olisi teettänyt runsaasti lisätöitä – samoin ulkomaille markkinoitaessa.

Sami Makkosen modernisoitu tulkinta Kalevalasta ei varmasti miellytä kaikkia, ainakaan perinteisen tulkinnan ystäviä, mutta lähentää Kalevalan maailmaa nuoren sukupolven suuntaan. Se saattaisi jopa innostaa tarttumaan Elias Lönnrothin runokokoelmaan, kansallisen identiteettimme juurille.