Kirja-arvio: Hallittu tarina vallankäytöstä

Maritta Lintunen: Stella. WSOY 2018. 316 s.

Kirja-arvio: Hallittu tarina vallankäytöstä

Musiikkikoulutuksen saanut ja alalla työskennellyt kirjailija Maritta Lintunen on aiemminkin kirjoittanut musiikin maailmaa sivuavia tai sinne sijoittuvia tekstejä. Mozartin hiukset -novellikokoelmassa esimerkiksi reissataan iskelmätähden perässä ympäri Suomea ja fanitetaan intohimoisesti Jean Sibeliusta.

Samanlaisella intensiteetillä kuin Stella-romaanissa, musiikki ei kuitenkaan ole enemmin ollut läsnä.

Lukija on kaiken aikaa varmoissa käsissä.

Stellassa liikutaan kahdessa aikatasossa. Kahdeksankymmentäluvun jaksoissa pääosassa ovat Helsinkiin kirjoittajakurssille tullut nuori Liisa sekä hänen vuokraemäntänsä, menneiden aikojen laulajalupaus Sylvi Indrenius. Sylvi kietoo kokemattoman ja epävarman Liisan seittiinsä ja alkaa ohjailla tytön elämää ammatinvalintaa ja lapsenkasvatusta myöten.

Tarinan nykyhetkessä seurataan Liisan Juri-pojan elämää. Juri on äitinsä painostuksesta hylännyt haaveet pianistin urasta ja kouluttautunut lääkäriksi. Musiikki kuitenkin hiipii takaisin miehen elämään ja samalla herää kiinnostus oman menneisyyden salaisuuksiin.

Lintunen kirjoittaa kevyenä liitelevää, ilmavaa lausetta, joka kannattelee painavaa sanottavaa. Itseään ja ominaislaatuaan — onneaan — etsivien hahmojen vaiheet ovat riipaisevia, mutta kirjoittajan lempeä ote tuo tarinaan valoa. Tarinan ydinteemaa, vallankäyttöä, on harvoin kuvattu näin ymmärtävästi.

Neljä novellikokoelmaa julkaissut Lintunen on myös romaaneissaan tiiviin ilmaisun mestari. Vähillä sanoilla välitetyt havainnot ovat tarkkoja ja laajoja maisemia ja tiheitä tunnelmia piirretään muutamalla harkitulla vedolla.

Stella on kokonaisuudessaan hallittua työtä. Jännite säilyy läpi tarinan ja vaivihkaa nousseet kysymykset saavat vastaukset.

Lukija on kaiken aikaa varmoissa käsissä. Hetkeäkään tarvitse miettiä, missä ajassa ollaan tai kenen silmin tilanteita katsotaan. | Marjo Jääskä

Hyvää: Lintunen kuvaa vetävästi jopa rapistuneen flyygelin korjausta. Myös lahjakkuutta ja taiteilijuutta on pohdittu ja analysoitu kiehtovasti.

Huonoa: Tarinan henkilöihin — jopa mehiläiskuningatarmaiseen Sylviin — kiintyy niin syvästi, että kirja tuntuu loppuvan kesken.

Erityistä: Tarina, jossa klassiseen musiikkiin ja sen tekemiseen ja kokemiseen liittyvät kuvaukset ovat pienintäkin sävyä myöten uskottavia, on aika harvinaista herkkua.