Elokuva-arvio: Kätilö

Antti J. Jokisesta on muodostumassa kotimaisten naiskirjailijoiden hovikuvittaja.

Suomalainen kätilö (Krista Kosonen) ja SS-upseeri (Lauri Tilkanen) rakastuvat 1940-luvun kauhujen keskellä.


Kätilö


Suomi 2015. Kesto 119 min. K16.
Ohjaus: Antti J. Jokinen
Käsikirjoitus: Antti J. Jokinen, Katja Kettu
Rooleissa: Krista Kosonen, Lauri Tilkanen, Pirkka-Pekka Petelius, Leea Klemola, Seppo Pääkkönen, Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Johannes Brotherus.

Yllättäen Antti J. Jokisesta on muodostumassa kotimaisten naiskirjailijoiden hovikuvittaja. Aluksi syntyi elokuvaversio Sofi Oksasen Puhdistuksesta. Nyt on vuorossa Katja Ketun Kätilö.
Kirjoissa on yhtymäkohtansa. Molemmat kertovat lähihistorian vaietuista naiskohtaloissa. Kummassakin taustavoimana tuhoa tarjoilevat 1900-luvun kalmaiset aatteet.
Ketun kertomus sijoittuu Lappiin, jatkosodan viimeisille metreille ja sitä seuraavaan Lapin sotaan. Eletään kaoottisia aikoja.
Krista Kososen esittämä kätilö kulkee tuvasta tupaan. Helena auttaa maailmaan suomalaisnaisten kantamia pienokaisia, joista monet on pannut alulle saksalaisen keihään kärki.

Helena on oman rakkauselämänsä saralla kokematon, ja silti hahmona kaikkea muuta kuin sisar hento. Elokuvan onneksi Kososessa on tarpeeksi väkevyyttä suorapuheisen ja ronskin Helenan rooliin.
Tapahtumat käynnistävä hetki ei jätä epäselväksi, että ohjaaja Jokisen Kätilö on ennen kaikkea eeppinen rakkaustarina.
Kohtauksessa Helena törmää maantiellä saksalais-suomalaiseen SS-upseeriin Johannekseen (Lauri Tilkkanen). Kun katseet kohtaavat, tärähtää Pessi Levannon mahtipontinen orkesterisovitus täysille.
Kaksikon kielletty rakkaus muuttuu todeksi karuimmissa mahdollisissa olosuhteissa. Helena järjestää itsensä töihin Johanneksen työpaikalle.
Kyseessä on saksalaisten rakentama vankileiri, jossa Tommi Korpelan luurankomainen natsipomo saa symbolisoida kolmannen valtakunnan rappiota.

Tarinankertojana Jokisen vahvuus on myös hänen heikkoutensa. Kätilössä liian moni hetki on kohtalokas.
Elokuva on tukehtua emotionaaliseen pauhuun, musiikkiin ja suuriin tunnelmakuviin, jotka Puhdistuksen tapaan tässäkin elokuvassa ansiokkaasti taltioi kuvaaja Rauno Ronkainen.
Tunteellisesti Helenan ja Johanneksen suhde jää etäiseksi. Katsojana jää ajattelemaan mätäneviä ruumiskasoja, niitä raukkoja joita ikuinen rakkaus ei pelastanut.
Kyllähän vahvatkin kontrastit kuuluvat draamaan, mutta jokin Jokelan tyylitajussa mättää. Esimerkiksi elokuvan rakastelukohtaukset ovat aistikasta lemmiskelyä tummanpunaiseksi värjäytyvässä huoneessa.
Seuraavaksi siirrytään viereiseen navettaan, jossa natsit teurastavat sotavankejaan kuin kärpäsiä.

* *

Tuukka Vartiainen

Hyvää:
Kosonen on vahva näyttelijä.
Huonoa:
Jokinen hukuttaa kaiken eeppiseen pauhuun.
Erityistä:
Elokuvan loppu eroaa kirjan lopusta.

Kirsti Vuorela

Kirsti Vuorela

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet