Teatteriarvio: Elling on näyttelijätyön juhlaa

Vieraileva ohjaaja Anna Maria Klintrup on saanut teatterilaisista paljon irti. Henkilöohjaus on täsmätyötä ja kohtauksien näyttämöratkaisut oivaltavia, kirjoittaa Ilona Kolberg.

Jaakko Avikainen

Ismo Sievinen ja Teemu Aromaa.
Ismo Sievinen ja Teemu Aromaa.

Axel Hellstenius: Elling. Ensi-ilta Mikkelin teatterissa 22.9.

Mielenterveysongelmat, avohoito ja syrjäytymisvaara ovat vakavia aiheita. Saako niille nauraa? Norjalaisen Ingvar Ambjørnsenin romaaniin perustuva Elling avaa teemaa huumorin kautta. Se on lämmin komedia kahden hyvin erilaisen ihmisen ystävyydestä ja välittämisestä.

Yhteistä heille on vain hoitokodissa samassa huoneessa vietetyt vuodet. Nyt he aloittavat itsenäisen elämän kaupungin järjestämässä tukiasunnossa, jossa pitää saada arki hallintaan. Pitäisi löytyä kontaktia tosielämään, kuten Risto Kopperin ylityöllistetty sosiaalityöntekijä kehottaa.

Elling ja Kjell Bjarne elävät maailmassa, jossa puhelimen tai ovikellon soitto voi vaikuttaa maanjäristykseltä. Tavalliset asiat saavat heidän kohdallaan liialliset mittasuhteet ja muuttuvat ylivoimaisen vaikeiksi. Mielenterveysongelmaisia kummastuttaa, miksi asoita pitää hoitaa tietyllä tavalla. Heidän vähän vinksahtaneen ajatusmaailmansa logiikka on toisenlainen ja rutiineja pitää vasta oppia.

Teemu Aromaan herkkä ja neuroottinen Elling keksii tarinoita olemattomista seikkailuista. Ismo Sievisen usein hämmästyksen vallassa viipyvä yksinkertainen, mutta touhukas Kjell Bjarne ottaa kaiken todesta. Hänen pakkomielteensä ovat naiset, joista hänellä ei ole omakohtaista kokemusta. Kun puhelimen käyttö tulee tutuksi, pannaankin sairauseläkkeet tuulemaan seksipuheluiden kuunteluun.

 Vierailevan Aromaan ja aina niin muuntautumiskykyisen Sievisen loistava duetto tekee Ellingistä näyttelijätyön juhlan. Molemman ilmaisutaidot ovat ilmiömaiset ja saavat katsojat vähän väliä hykertelemään naurusta. Huippukohtaus on Ellingin nytkähtelevä tanssi, jossa kiteytyvät hänen neuroosinsa.

Elling ja Kjell Bjarne elävät maailmassa, jossa puhelimen tai ovikellon soitto voi vaikuttaa maanjäristykseltä.

Marjo-Riikka Romon sairaanhoitaja on hyvin jäykänoloinen, mutta viehättävänä tarjoilijana hän suorastaan tarjoilee itsensäkin läskisoosin ohella. Tällä kertaa läskisoosi vie voiton. Miesten elämään tulee käänne kun nainen löytyy omasta rappukäytävästä.

Kjell Bjarne ihastuu, vaikka Reidun on alkoholisoitunut ja viimeisillään raskaana. Ellingin mustasukkaisuus ja vainoharhaisuus purkautuvat runoihin. Mimmi Rantala on kaltoinkohdellun Reidunin roolissa uskottava ja elämänmakuinen. Näytelmässä vieraileva kissa on suvereenisti oma itsensä.

Vieraileva ohjaaja Anna Maria Klintrup on saanut teatterilaisista paljon irti. Henkilöohjaus on täsmätyötä ja kohtauksien näyttämöratkaisut oivaltavia. Rytmitys on tarkka ja kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. Vaikeita teemoja Klintrup tuo esiin pieteetillä. Veli-Matti Itkosen pelkistetyn lavastuksen ulkoseiniä markeeraavat läpinäkyvät sermit luovat tilaan kerroksellisuutta. Valojen (Reijo Romo) ja äänimaailman (Juha Tanskanen) muutoksilla saadaan kohtauksien vaihto sujuvaksi. Tarja Väisäsen puvut täsmävät henkilöhahmojen olemuksen kanssa.

Elling olisi vielä vaikuttavampi tilassa, jossa katsoja näkee näyttelijät lähikuvassa. Muistelen kaiholla tämän teatterin pientä blackbox-näyttämöä, josta on kustannussyistä luovuttu. Mustilla kulisseilla on kuitenkin lähes sama vaikutus ja valovoimaiset näyttelijät saavat karismansa näkymään kauas. |  Ilona Kolberg

 

 

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.