Emilia Clarken tähdittämä romanttinen joulukomedia toimii yllättävän hyvin — Sotaelokuva Midway ei puolestaan tarjoa mitään ”jos kornilta kalskahtavat lausahdukset ja ilmassa pörräävät lentokoneet eivät kiinnosta”

Länsi-Savon kriitikko piti Last Christmasia toimivana ja Marianne & Leonard: Sanoja rakkaudesta sai jopa neljä tähteä.

Universal Studios

Tom (Henry Golding) ja Kate (Emilia Clarke) tapaavat jouluisissa merkeissä.
Tom (Henry Golding) ja Kate (Emilia Clarke) tapaavat jouluisissa merkeissä.

Romantiikka parantaa haavat

Last Christmas (Iso-Britannia/Yhdysvallat, 2019)

Ohjaus: Paul Feig. Käsikirjoitus: Emma Thompson, Bryony Kimmings.

Rooleissa: Emilia Clarke, Henry Golding, Emma Thompson, Michelle Yeoh.

Kesto: 102 min. K-7.

KOLME TÄHTEÄ

George Michaelin laulusta nimensä lainaava romanttinen joulukomedia on kertomus syvistä arvista. Se esittää ajatuksen kaiken parantavasta rakkaudesta, mutta tekee sen tavalla joka ei aiheuta katsojalle välitöntä sokeritautia.

Elokuvan kirjoittaneet Emma Thompson ja Bryony Kimmings ovat osanneet luoda haavoittuneen naishahmon, jonka ainoa olemassaolon syy ei ole pelastetuksi tuleminen.

Puikossa on monista naisvetoisista komedioistaan tunnettu Paul Feig, joka tällä kertaa pystyy kiertämään suurimmat paheensa. Mukana ei ole kasapäin improvisaatiolta tuntuvaa hupailua, joka pysäyttäisi tarinankerronnan.

Last Christmasin alkupuoli tekeekin selväksi, että Kate (Emilia Clarke) on melko hunningolla. Kamalien valintojen ja elämäntapojen takana on aitoa kipua, jonka paljastamisessa tekijät osoittavat kärsivällisyyttä.

Kate suorastaan pyristelee vastaan kun unelmien prinssiltä vaikuttava Tom (Henry Golding) haluaisi vain rynnätä Katen kanssa romanttisille seikkailuille Lontoon satumaiseen joulumaailmaan. Upeammaksi miehen tekee se, että tämä haluaa myös osoittaa modernin Britannian räikeät epäkohdat.

Kyyninen Kate työskentelee ihanan kornissa joululiikkeessä, joten hänelle joulun taika on vain kaupallisuutta. Hänen ideansa romantiikasta on vuosien myötä muuttunut satunnaiseksi känniseksiksi.

Siksi Tom tuntuu niin väärältä.

Elokuvan romanssia mielenkiintoisemmaksi anniksi nousee Katen ja hänen äitinsä (Emma Thompson) suhde. Se on vaikea, mutta mielenkiintoinen ja tasapainottaa hyvin elokuvan söpömpiä osia.

Lopulta elokuva kuitenkin taipuu katsojien odotuksiin ja tekee kuten siltä odotetaankin. Muutama paljastus Katen menneisyydestä selittävät naisen tilaa. Sitten romanssi voikin todella syttyä.

Sen jälkeen elokuva lähinnä vain haluaa kietoa katsojan romanttisen kliseisiin kuviin ja soittaa päälle aina yhtä mahtavia George Michaelin lauluja. Ja mikäs siinä.

Hyvää: Hyvät näyttelijät. Joulua ja romantiikkaa ilman liiallista ällömakeutta.

Huonoa: Elokuvan yhteiskunnalliset teemat jäävät päälleliimatun oloisiksi.

Erityistä: Katen pomoa näyttelee Michelle Yeoh, joka nähtiin Crazy Rich Asians -elokuvassa Tomia näyttelevän Henry Goldingin äitinä.

Timo Alho

”Pearl Harbor 2”

Midway (Yhdysvallat/Kiina, 2019)

Ohjaus: Roland Emmerich. Käsikirjoitus: Wes Tooke.

Rooleissa: Woody Harrelson, Ed Skrein, Patrick Wilson, Mandy Moore, Dennis Quaid, Luke Evans, Aaron Eckhart, Alexander Ludwig, Darren Criss.

Kesto: 138 min. K-12.

Jättielokuvistaan tunnettu ohjaaja Roland Emmerich on tehnyt historiallisen sotaepookin, joka on pullollaan kunniallisia miehiä jotka nostavat kättä lippaan, puhuvat suunsa puhtaaksi ja ovat valmiita uhrautumaan.

Midwaysaarten ympäristössä käyty Yhdysvaltojen ja Japanin asevoimien yhteenotto oli historiallinen. Se käänsi Japanin sotamenestyksen kohti häviötä. Se oli myös harvinainen koska se käytiin täysin avomerellä.

Emmerich seuraa aluksi taisteluun johtaneita tapahtumia. Kuinka tieto japanilaisten seuraavista tiedoista saatiin ja kuinka Washingtonia jouduttiin vakuuttelemaan, että amerikkalaisten vastaisku olisi oikea liike. Samalla esitellään myöhemmin elokuvan sankareiksi nousevia lentäjiä.

Hahmoja on paljon, kuten sotaelokuvissa usein tuppaa olemaan.

Jylhintä macho-energiaa tarjoilevat Ed Skrein, Luke Evans ja Aaron Eckhart. Nämä kaikki näyttelevät tosielämän pilotteja ja Midwayn taistelun legendoja.

Yksikään näyttelijöistä ei kuitenkaan aivan nouse vuoden 1976 alkuperäisversion Charlton Hestonin, Henry Fondan tai James Coburnin tasolle.

Tiedustelu-upseeri Edwin Layton (Patrick Wilson) on lopulta uuden version ainoa aidosti kiinnostava hahmo.

Yksi nainen (Mandy Moore) ja japanilainen hahmo (Tadanobu Asano) on laitettu mukaan, kuin pakosta — ilman mitään oikeita motivaatioita.

Tarjolla on sotahistoriasta kiinnostuneille ihan mukiinmenevää kerrontaa. Tehosteet ovat usein hieman keskeneräisen oloisia ja elokuvan valaisu tylsähköä. Jos kornilta kalskahtavat lausahdukset ja ilmassa pörräävät lentokoneet eivät kiinnosta, ei elokuva tarjoa yhtään mitään.

KAKSI TÄHTEÄ

Hyvää: Sotahistoriaa.

Huonoa: Visuaalisesti tylsä.

Erityistä: Emmerich on suunnitellut elokuvaa jo 1990-luvulta lähtien.

Timo Alho

Hyvästit Mariannelle

Marianne & Leonard: Sanoja rakkaudesta (Yhdysvallat, 2019).

Ohjaus ja käsikirjoitus: Nick Broomfield.

Kesto: 102 min. K—12.

Päällimmäiseksi ajatukseksi Nick Broomfieldin uudesta dokumentista jää se, että Leonard Cohen oli loistava sanoittaja ja kova rakastelemaan ja että Kreikan saaristossa on kamalan kaunista. Luvassa ei ole siis shokkipaljastuksia.

Tuttuun tapaansa Broomfield ujuttaa itsensä kertojaksi. Tarina keskittyy rakkaustarinaan, joka syntyy taiteilijayhteisössä 1960-luvun Hydralla. Miljöö, aikakausi ja boheemi elämäntyyli lumoavat. Rakkaustarinan syntyminen tuntuu lähes väistämättömältä.

Leonard Cohen ja Marianne Ihlen rakastuvat. Suhde on vastavuoroisesti hedelmällinen mutta myös ongelmilla ladattu. Kumpikin osapuolista tuntuu kasvavan ihmisinä. Cohen löytää itsensä runoilijan lisäksi laulajana. Tässä itsensä löytämisessä on sydäntä särkevä puolensa, mitä tulee romanssin tulevaisuuteen.

Dokumentti onnistuu pullottamaan menneen ajan romanssin. Kiitos kuuluu legendaariselle dokumentaristille D.A. Pennebakerille, jonka kamera Hydran saarella surrasi.

Sitäkin tärkeämmin dokumentti onnistuu kuvailemaan erityistä suhdetta, joka kaksikolla säilyi kuolinvuoteelle saakka. Tämän vangitsemisessa auttaa Broomfieldin ujostelematon tyyli astua ihmisten elämiin. Hän on vanginnut erään vavisuttavan tunteellisen hetken, joka kiteyttää koko elokuvan idean. Siinä sivussa kuvataan rock-elämäntapaa melko kliseisin kuvastoin.

Kahden ihmisen tarinaksi dokumentti on yksipuolinen. Lopulta tarinasta tulee palanen Leonard Cohenin tarinaa, jossa nuoruuden norjalainen rakastettu edustaa kaiken muuttanutta käännekohtaa.

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: 1960-luvun materiaali.

Huonoa: Toispuolinen kahden ihmisen tarina.

Erityistä: Cohen kirjoitti rakastetulleen kappaleen So Long, Marianne.

Timo Alho

Uusimmat uutiset