Metropoliitta Panteleimon kuvaa kirjoissaan rikoksia, mutta ei raakuuksia – Puumalan kirjakemmakoita vietetään loppuviikosta

Metropoliitta Panteleimonin kirjallinen ura on pitkä ja tuottelias, dekkaristina hän palaa kuuden vuosikymmenen takaiseen maailmaan. Perjantaina dekkaristi Panteleimon vierailee Puumalan kirjakemmakoilla.

Anita Kulmala

Jäätyään eläkkeelle Suomen ortodoksisen kirkon tehtävistä metropoliitta Panteleimon on keskittynyt kirjoittamiseen. Kahdeksas dekkari ilmestyy kauppoihin ja kirjastoihin näinä päivinä. Arkistokuva.
Jäätyään eläkkeelle Suomen ortodoksisen kirkon tehtävistä metropoliitta Panteleimon on keskittynyt kirjoittamiseen. Kahdeksas dekkari ilmestyy kauppoihin ja kirjastoihin näinä päivinä. Arkistokuva.

Metropoliitta Panteleimonin työhuoneen valo syttyy aikaisin aamulla, sillä hänelle aamun tunnit ovat parasta aikaa kirjoittamiselle. Jäätyään eläkkeelle Suomen ortodoksisen kirkon Oulun hiippakunnan piispan virasta metropoliitta Panteleimon on keskittynyt kirjallisiin töihinsä.

Aivan näinä päivinä kauppoihin ja kirjastoihin ilmestyy hänen uusin dekkarinsa Toivon ankkuri.

Metropoliitta Panteleimonin kirjallinen tuotanto on runsas ja monipuolinen. Se kattaa teoksia historiallisista romaaneista hengellisiin teoksiin ja tietokirjoihin. Onpa hän julkaissut elokuva-arvioitakin ortodoksisten lasten ja nuorten lehdessä Tuohustulessa.

Perjantaina metropoliitta Panteleimon vierailee Puumalan kirjakemmakoilla. Hänet on kutsuttu tilaisuuteen dekkaristin ominaisuudessa, avaamaan keskustelun tämän vuoden teemalla Idästä länteen.

–  Minulla on Puumalasta lämpimiä lapsuusmuistoja, kuuden vuosikymmenen takaa. Siellä oli 1950-luvun loppupuolella Osuuskauppa Suur-Savon hoitajana äitini pikkuserkku Alvi Metsäkallio. Kauppa oli Saimaan rannassa ja Metsäkalliot asuivat sen yläkerrassa. Pääsin viettämään Puumalassa aivan ihania kesäpäiviä, leikkimään rannassa ja lämpimässä vedessä. Erään kerran tein vanhempieni kanssa laivamatkankin satamasta.

Samaan ajanjaksoon ja maailmaan sijoittuvat myös metropoliitta Panteleimonin dekkarit. Toivon ankkuri on hänen Koskijärvi-sarjansa kahdeksas teos. Niiden keskushenkilö on poliisin rouva, myöhemmin leski Elisabet Urhonen.

Dekkaristi hänestä kehkeytyi luonnollisista syistä.

– Minähän olen poliisin poika. Isäni oli kirkonkylän poliisi ja molemmat ukkini olivat poliiseja. Olen viettänyt lapsuuteni maalaispoliisin kodissa, joka oli samalla eräänlainen poliisiasema. Meiltä kotoahan ne virka-asiat silloin hoidettiin.

Tekstin on oltava todenkaltaista

Koskijärvi-kirjoja lukiessaan ei tarvitse pelätä törmäävänsä sellaisiin raakuuksiin, jotka veisivät yöunet. Kirjojen maailma muistuttaa pieteetillä tehtyjä brittiläisiä poliisisarjoja, sellaisia kuin esimerkiksi Sydämen asialla.

– Sen ajan elämän muistan ja tunnen hyvin. Tämän päivän ihmisten perhe-elämää en niinkään tunne, enkä pystyisi siitä kirjoittamaan, perheettömyyden uskonsyistä valinnut kirjailija sanoo.

Irma Arffman-Komulainen

Henkilöiden nimiä teoksiinsa etsiessään metropoliitta Panteleimon kertoo käyttävänsä apuna puhelinluetteloita, hautausmaita hautakivineen. Viime vuonna julkaistu dekkari kiinnosti kirjailijavierailun kuulijoita Pohjois-Savossa. Arkistokuva.
Henkilöiden nimiä teoksiinsa etsiessään metropoliitta Panteleimon kertoo käyttävänsä apuna puhelinluetteloita, hautausmaita hautakivineen. Viime vuonna julkaistu dekkari kiinnosti kirjailijavierailun kuulijoita Pohjois-Savossa. Arkistokuva.

Juonet kirjoihinsa hän kertoo löytäneensä ympäriltään ja pyrkii kirjoittamaan tekstin aina niin, että se tuntuisi todenkaltaiselta.

– Dekkareita on monenlaisia ja lukija tietenkin valitsee niistä sen, mikä hänelle parhaiten sopii. Minun teokseni on tarkoitettu hyvän mielen kirjoiksi ja haluan niihin onnellisen lopun. Sellaisen, joka viitoittaa tietä eteenpäin, tapahtuipa kirjassa mitä tahansa.

Metropoliitta Panteleimon muistuttaa, että elämässä täytyy vaikeatkin asiat hoitaa. Ja kertoo tuntemansa vankilapastorin havainnon murhaajista:

– Sillä vankilapalveluksella he sovittavat tekonsa yhteiskuntaan päin, mutta muisto ei häviä koskaan. Asian käsitteleminen kai kuitenkin auttaa jotenkin. Käsittelemättömät asiat ne vasta ovat kauheita.

Lapsuuden muistoja metropoliitta Panteleimonilla on myös todellisten rikosten vaikutuksesta ympäristöön. Hän oli 10-vuotias Tulilahden kaksoissurman tapahtuessa.

– Meillä oli siellä Heinävedellä sukulaisia ja kyllähän siellä puhuttiin asiasta. Vaikka meitä lapsia säästettiin pahimmilta yksityiskohdilta, niin olihan se aika karua. Keskustelin myöhemmin aiheesta erään paikallisen päättäjän kanssa ja hän kertoi voivansa palauttaa mieleen sen päivän tapahtumat hetki hetkeltä. Ne olivat piirtyneet niin tarkasti mieleen.

Puumalan kirjakemmakat 13.–16.8. Metropoliitta Panteleimon paikalla perjantaina 14.8.