Teatteriarvio: Minna Canthin klassikkotekstin lomaan on oivaltavasti sovitettu uuden ajan ajatusvirtauksia

Papin perhe on Mikkelin teatterilta taas kerran taitava ja nautittava esitys, josta jää paljon ajateltavaa, kirjoittaa Ilona Kolberg.

Jaakko Avikainen

Papin perhe sai ensi-iltansa Mikkelin teatterissa pitkän odotuksen jälkeen 26. syyskuuta.
Papin perhe sai ensi-iltansa Mikkelin teatterissa pitkän odotuksen jälkeen 26. syyskuuta.

Teatteri

Mikkelin teatteri

Papin perhe

Käsikirjoitus Minna Canth, sovitus Sakari Hokkanen

Ohjaus Aleksander Anria

Odotus on ollut pitkä. Katala korona iski keväällä ennen kuin teatterimme uutuus ehti ensi-iltaan, ja syksyllä se lamautti kaiken uudelleen.

Teatteri alkaa jo ulko-ovelta, jossa jaetaan katsojille kasvomaskit. Roolihahmoon eläytessään näyttelijä pukee ikään kuin kuviteltavan maskin, mutta nyt on katsojakuntakin maskitettu. Teatteria sekin, kun väliaikana ja esityksen päättyessä yleisö ohjataan poistumaan salista tarkkaan ajoitetun koreografian mukaan.

Sakari Hokkasen sovitus laittaa Minna Canthin 130 vuoden takaisen klassikkonäytelmän uuteen uskoon. Sukupuolten vaihdos roolituksessa ei nykyisin hätkäytä. Naispappeja riittää, huippumimmit ovat tuttu näky viroissa ja pehmomiehet koti-isinä. Miesten alistamisesta tai kulttuurisesta omimisesta ei kuitenkaan ole kysymys.

Aina ajan hermolla ollut Canth varmasti hyväksyisi sen, että hänen näytelmätekstinsä väliin on oivaltavasti sovitettu uuden ajan ajatusvirtauksia. Nuorten vapaa-ajattelijoiden räikeä ”isäntappo” sopii vihapuheen aikakaudellemme, jolloin kirkko maallistuu ja koulu kiistelee joulujuhlasta tai Suvivirrestä miellyttääkseen kaikkia.

Nuoret eivät halua kumartaa auktoriteetteja eivätkä vanhoja vallan tai uskonnon symboleja. He haluavat itse valita tiensä, vaikka unelmien särkyessä tai henkisten turvarakenteiden sortuessa monen mielenterveys järkkyy. Näissä valinnoissa pitäisi perheen olla turvaverkkona.

Ohjaaja Aleksander Anrian näytelmävalinta on kriisiajassa resonoiva ja sen näyttämöllepano kiintoisa ja puhutteleva. Roolijako on osuva ja henkilöohjaus hyvin tarkkaa.

Satu Vihavaisen rönsyilevän lavastuksen keskeinen elementti on punakultainen kotialttari-teatterikulissi, joka symboloi ideaaliperheen tekopyhyyttä. Vihavaisen suunnittelema puvustus ilmentää roolityyppien kirjavuutta ja Marjo-Riikka Romon kampaukset täydentävät pukuja harkitusti.

Terhi Romon nopeasti ohi vilisevät Helsinki-videot kuvastavat kaupungin hermostuttavia vaikutteita ja Reijo Romon veripunaisena räiskyvät valot lähestyvää perhetragediaa.

Taustaäänet ovat Marko Luukkosen ja runsas tarpeisto Mari Heinosen käsialaa.

Marjaana Viitasen pappi piilottaa äidillisyytensä kovan kuoren alle, panssarina on musta housupuku-univormu. Hän on kurinalainen kuin uskonsoturi ja vaati kuria muiltakin. Ismo Sievisen hellä perheenisä on kiireisen rouvansa vastakohta. Hän yrittää pehmeällä otteella pitää perhettä koossa ja välttää riitoja.

Risto Kopperin palvelija huolehtii perheen tarpeista, huumoria unohtamatta. Riina Uimonen lapsenomaisena ja herkkänä murrosikäisenä elää unelmissaan ja harhakuvissaan, eikä kestä todellisuuden paineita. Tuuli Anikari isosiskona julistaa rakkautta ja halua eri keinoin pelastaa maailma.

Tuomas Turkan parkouria ja vapaa-ajattelua harrastava veli vapautuu tukahduttavan kotinsa kahleista ja asettuu räväkästi äitinsä kanssa vastakkain. Turkka ja Aapo Oranen aatekavereina ja kamuina pelaavat tarkasti yhteen.

Kokonaisuutena Mikkelin teatterilta taas kerran taitava ja nautittava esitys, josta jää paljon ajateltavaa. Ammattitaitoinen työporukka ei ole tinkinyt laadusta ja pitää yleisön kulttuuritarpeista hyvää huolta. Nyt kannattaa täyttää kaikki ne rajoitusten mukaiset istumapaikat. Ja muistaa turvavälit, myös henkiset!