Timo Koivusalon Olavi Virta on turvallinen henkilökuva musiikki-ikonista — Lue arviot perjantain ensi-iltaelokuvista Mikkelissä

Artista Filmi

Lauri Tilkanen näyttelee karimaattisesti Olavi Virtaa, yhtä Suomen kaikkien aikojen suosituinta esiintyjää.
Lauri Tilkanen näyttelee karimaattisesti Olavi Virtaa, yhtä Suomen kaikkien aikojen suosituinta esiintyjää.

Olavi Virta (Suomi, 2018).

Ohjaus ja käsikirjoitus: Timo Koivusalo.

Rooleissa: Lauri Tilkanen, Malla Malmivaara, Vesa Vierikko, Seela Sella, Martti Suosalo, Jonna Järnefelt, Hannu-Pekka Björkman, Heikki Nousiainen ja Raimo Grönberg.

Kesto: 125 min. K12.

Ollaan nyt aivan rehellisiä. Timo Koivusalo ei ole koskaan ollut kummoinen ohjaaja. Hän iski kultasuoneen Pekko-elokuvillaan ja alkoi oman tuotantoyhtiönsä kautta tuottaa myös vakavampia elokuvia juuri, kun suomalainen elokuvateollisuus alkoi nousta uudelle kultakaudelleen.

Koivusalo tietää kyllä mitä tekee — kuinka tarina rakennetaan, kuinka palkataan ammattilaisia asialle ja mihin suuntaan kamera pitää osoittaa. Koivusalon tuotoksissa ei vain ole paljonkaan persoonallisuutta. Ehkä juuri siksi ne ovat niin kovin turvallisia.

Ne on suunnattu ihmisille, jotka eivät ole erityisen kiinnostuneita elokuvasta taiteenlajina.

Tätä rehellisyyttä ja kipua tarina olisi tarvinnut enemmänkin.

Olavi Virta -elokuva jatkaa Koivusalon suomalaisen musiikkihistorian saagaa — Kulkuri ja joutsen, Rentun ruusu ja Sibelius.

Kerronnassa juuri turvallisuus on se, joka pidättelee ”tangokuninkaan” elämän kuvausta. Tarinankertoja kyllä tunnustaa, että Virran elämästä löytyi kyseenalaisia puolia, mutta ne käydään läpi pateettisesti ja kunnioittaen.

Kahdessa eri aikakaudessa nähtävä Virta muistelee sodan aikaa, uran alkua ja ennen kaikkea rakasta perhettään, joka jäi musiikkiuran ja jaloviinan jalkoihin.

Parhaimmillaan elokuva on kuvatessaan Suomea sodan jälkeen. Kansa janoaa viihdettä ja elämää hedonistisella asenteella. Kaikkialla puhaltavat mahdollisuuksien tuulet.

Lauri Tilkanen on todella vetovoimainen nuorena Virtana, mutta suuremman vaikutuksen tekee Raimo Grönberg Virran vanhempana muotona.

Tätä rehellisyyttä ja kipua tarina olisi tarvinnut enemmänkin. Siihen Koivusalo ei kykene yrittäessään miellyttää mahdollisimman monia.

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Ajankuva. Tilkanen ja Grönberg.

Huonoa: Turhan turvallinen. Valmiiksi paketoidut tunteet.

Erityistä: Elokuvassa soittaa tämänhetkinen Dallapé. 1920-luvulla perustettu yhtye soitti aikoinaan myös Virran kanssa.

Maagisella talolla on tyhjät sisukset

Talo jossa kello tikittää (The House with a Clock in Its Walls, Yhdysvallat, 2018).

Ohjaus: Eli Roth. Käsikirjoitus: Eric Kripke.

Rooleissa: Jack Black, Cate Blanchett, Owen Vaccaro, Kyle MacLachlan, Colleen Camp, Renée Elise Goldsberry, Vanessa Anne Williams, Sunny Suljic.

Kesto: 105 min. K12.

Sopivasti Halloweeniksi ajoitettu koko perheen fantasiaelokuva aloittaa tutun turvallisella Amblin-tuotantoyhtiön logolla. Se muistuttaa kasarin klassikoista, kuten E.T., Arkajalat ja Riiviöt.

Loput elokuvasta tekee parhaansa kunnioittaakseen vanhempien katsojien nostalgiaa ja tarjotakseen nuoremmille modernimpia vivahteita Harry Potter -sarjan ja Tim Burtonin 2000-luvun elokuvien tyyliin.

Quantrell D. Colbert

Jack Blackin, Owen Vaccaron ja Cate Blanchettin tähdittämä koko perheen seikkailuelokuva on korea mutta ontto.
Jack Blackin, Owen Vaccaron ja Cate Blanchettin tähdittämä koko perheen seikkailuelokuva on korea mutta ontto.

John Bellairisin satuun perustuva elokuva kertoo nuoresta Lewisista (Owen Vaccaro), joka päätyy asumaan omalaatuisen Jonathan-setänsä (Jack Black) luokse outoon taloon.

Talon seinät nimittäin kätkevät karmivan salaisuuden: niiden sisään on vangittu voimakas loitsu, joka on avain hirviöiden ulottuvuuteen.

Juonta pohjustetaan hyvän aikaa. Sinä aikana kukaan päähahmoista, Lewis, Jonathan-setä tai Cate Blanchettin näyttelemä velho, ei saa karistettua teennäistä outouttaan.

Kyle MacLachlanin sentään pistäytyy näyttämässä, miten oudoissa fantasioissa heittäydytään mehukkaasti performanssiin avantgarden ja campin puolelle.

Ennen lähinnä verisiä slasher-elokuvia ohjannut Eli Roth venyttelee aiemmin tuntemattomia lihaksia. Elokuva on upeasti suunniteltu ja kuvattu. Se ei kuitenkaan saa välitettyä sitä satumaisuutta, johon se selkeästi pyrkii.

KAKSI TÄHTEÄ

Hyvää: Kaunis ulkokuori. Alussa talon mysteeri toimii.

Huonoa: Teennäisen eriskummallinen.

Erityistä: Eli Rothin ensimmäinen elokuva, joka ei ole lapsilta kielletty.

Epätasainen antisankarin sooloelokuva

Venom (Yhdysvallat, 2018).

Ohjaus: Ruben Fleischer. Käsikirjoitus: Scott Rosenberg, Jeff Pinkner, Kelly Marcel, Will Beall.

Näyttelijät: Tom Hardy, Michelle Williams, Riz Ahmed, Scott Haze, Reid Scott, Jenny Slate.

Kesto: 113 min. K12.

Tutkiva journalisti Eddie Brock (Tom Hardy) on seurannut pakonomaisesti nerokkaan Carlton Draken (Riz Ahmed) salaisia kokeita. Brock itse joutuu koe-eläimen rooliin, jossa hänet altistetaan avaruudesta peräsin olevalle symbiootille.

Yhdessä Brock ja symbiootti muodostavat Venomin, psykopaattisen ja äkkipikaisen hirviön. Brock joutuu painimaan oman moraalinsa kanssa samalla kun hänen uusi osansa tuntuu saavan tyydytystä veriteoista ja huonojen sutkautuksien lausumisista.

Venom ei kuitenkaan ole ainoa symbiootti naapurustossa.

Lähinnä komedioita tehneellä ohjaajalla Ruben Fleischerilla on vaikeuksia tasapainottaa suurta draamaa, tieteiselokuvaa, supersankaritarinaa ja kakaramaista huumoria yhteen suureen kokonaisuuteen.

Monipuolinen näyttelijäjoukko ei pysty elokuvaa pelastamaan. Roolisuoritukset ovat kauttaaltaan latteita. Jopa usein loistavalta Michelle Williamsilta on veto poissa.

CTMG inc

Hämähäkkimies-sarjakuvista tuttu miehen ja avaruusmönjän symbiootti Venom seikkailee omassa elokuvassaan.
Hämähäkkimies-sarjakuvista tuttu miehen ja avaruusmönjän symbiootti Venom seikkailee omassa elokuvassaan.

Venom nousee ja kaatuu nimihahmonsa myötä. Venomin suunnittelu on uskollinen sarjakuville, mutta ajoittain tämä tietokonetehostehirviö aiheuttaa tahattomia nauruja. Hardylle tuottaa vaikeuksia löytää tasapainoa pokerinaaman, melodraaman ja tyhmien vitsien heittämisessä. Huippuhetket ovat fyysisiä.

1980-luvun lopulla Venom-hahmo syntyi markkinoille, jossa janottiin lisää asennetta, synkkyyttä ja verta. Nyt supersankarielokuvien kultakaudella tällaiselle elokuvalle tuntuisi olevan myös tilausta.

Venom ei valitettavasti pysty tilausta täyttämään. Se uskaltaa mennä kaikessa vain puolitiehen.

KAKSI TÄHTEÄ

Hyvää: Pätevää fyysistä komediaa.

Huonoa: Latteat roolisuoritukset. Mauttomat tehosteet. Tyylillisesti päättämätön.

Erityistä: Venom ei kuulu osaksi Marvelin elokuvaunivesumia MCU:ta, vaan Sony rakentaa omaa elokuvauniversumiaan pohjautuen Hämähäkkimiehen vihollisiin ja sivuhahmoihin.

Luetuimmat