Konserttiarvio: Abisal Gergijevin epäonnen ilta — Rima oli asetettu maksimiin ja liian korkealle

Miksi Abisal Gergijevin piti soittaa näin monimutkainen teos ulkoa? Onnistumisen paineet olivat suuret ja asetelma paineisti nuoren soittajan, kirjoittaa musiikkikriitikko Ilmo Pokkinen.

Laura Luostarinen

Abidal Gergijev ottaa muusikon uransa ensimmäisiä askeleita. 
Abidal Gergijev ottaa muusikon uransa ensimmäisiä askeleita. 

Mikkelin musiikkijuhlien sunnuntai-illan konsertin suurin mielenkiinto kohdistui solistiin Abisal Gergijeviin. Ja syykin on selvä. Tämä nuori pianisti on Valeri Gergijevin poika, joka ottaa muusikon uransa ensimmäisiä askeleita.

Kappaleekseen Gergijev oli valinnut Aleksandr Skrjabinin pianokonserton, joka on romanttinen suuren luokan teos. Siinä on tietynlaista improvisatorista lennokkuutta, eikä se ole niin selkeästi hahmotettavissa kuin jotkut muut konsertot.

Konserton alussa Gergijev soitti kauniin lyyrisellä otteella ja juoksutukset toimivat pääosin hyvin. Kuitenkin pikku hiljaa epävarmuus alkoi nousta esiin ja ote soittimesta jäi yksipuoliseksi.

Kolmannessa osassa epävarmuus lisääntyi ja sitten iski paniikki. Gergijev ilmeisesti hyppäsi väärään kohtaan teoksessa ja orkesteri tippui kyydistä. Isä-Gergijev selasi partituuria edestakaisin ja jotkut soittajat yrittivät auttaa soittamalla sieltä täältä pätkiä, jotta kaikki pääsisivät mukaan samaan kelkkaan. Gergijev soitti konserttoa yksin ja soittajat sekä kapellimestari ihmettelivät mitä tehdä. Todella hankala tilanne, jota edes Gergijev ei rutiinillaan pystynyt paikkaamaan. Vasta konserton loppumetreillä orkesteri ja solisti kohtasivat toisensa. Nuorelle Gergijeville tämä oli suuri pettymys ja isälle ehkä katastrofi.

Skrjabinin konserton suuri haaste on sen rakenteessa, joka ei ole kovin selkeä. Orkesteri ja solisti käyvät jatkuvaa vuoropuhelua ja musiikki kulkee lomittain ja limittäin heidän välillään. Piano on ikään kuin yksi orkesterin soitin. Ja kun sävelkieli on myöhäisempää romantismia, jossa tonaalisuus laajenee ja selkeä teemallisuus ei ole päällimmäisenä piirteenä, on haaste kova lähes kenelle tahansa. Konsertossa ei siis ole sitä kovaa maaperää, joka tukee solistia selkeiden melodioiden ja kaavamaisten rakenteiden kautta.

Gergijeville sunnuntai-illan yhtälö oli liian kova. Kokematon soittaja, suuri konserttisali, vaikea teos ja johtajana oma isä, joka on suuri maestro kaikkialla maailmassa. Onnistumisen paineet olivat suuret ja asetelma paineisti nuoren soittajan.

Ja miksi hänen piti soittaa näin monimutkainen teos ulkoa? Eikö etiketistä olisi voinut vähän antaa periksi ja soittaa ainakin osa konsertosta nuoteista ikään kuin varman päälle. Rima oli asetettu maksimiin ja tässä tapauksessa liian korkealle.

Konserton päätyttyä Gergijev soitti hädissään ylimääräisen kappaleen keskusteltuaan ensin muutaman sanan isänsä kanssa. Gergijev hädin tuskin nousi tuoliltaan, kun ylimääräinen esitys alkoi jo soimaan. Kaaos oli melkoinen.

Tämä Gergijevin epäonnistunut esiintyminen toi mieleeni vuosien takaa vastaavan asetelman, jossa nuori pianistilupaus pääsi esiintymään kuuluisan Mariinskin orkesterin kanssa Mikkelin musiikkijuhlilla. Silloin Terhi Jääskeläinen (nyk. Dostal) esiintyi Mikaelin lavalla soittaen Griegin pianokonserttoa. Tässä konsertissa asetetut haasteet ja teos olivat sopusoinnussa soittajan osaamisen kanssa. Jääskeläinen taituroi hienosti konserton parissa ja kokemus oli kaikille myönteisen.

Konsertin mykistävänä päätöksenä soi Anton Brucknerin 8. sinfonia, joka on sinfoniakirjallisuuden jättiläinen. Gergijevin käsissä saksalainen rakenne heräsi eloon slaavilaisessa syleilyssä. Puhuttelevimmat osat olivat massiivinen hidas osa ja finaali. Päällimmäisenä mielessä soivat vaskien hehkuvat soinnit, jousien kiinteä pyörre ja jättiorkesterin jatkuva pauhu.

MIKKELIN MUSIIKKIJUHLAT

Abisal Gergijev, piano

Valeri Gergijev, kapellimestari

Skrjabin, Bruckner

Mikaeli 8.7.