Junarata toi sodan Mäntyharjulle vuonna 1918

Pian itsenäistymisen jälkeen suomalaiset katsoivat toisiaan tähtäimen läpi. Savon rintama oli Mikkelin ja Kouvolan välillä, ja suuri osa taisteluista käytiin Mäntyharjulla.

Mikko Kontti

Tutkija Tuomas Hoppu luennoi sisällissodan vaiheista Mäntyharjun kirjastossa.

Satalukuinen määrä ihmisiä kuoli vuoden 1918 sisällissodassa Mäntyharjulla. Historiantutkija Tuomas Hoppu määrittelee, että paikkakunta oli sodan sivunäyttämö mutta iso sellainen.


Esimerkiksi valkoiset keskittivät Hopun mukaan Mikkeliin yllättävänkin suuret voimat torjumaan punaisten etenemistä pohjoiseen. Etelästä punaiset hyökkäsivät junarataa pitkin, ja Savon rintaman taisteluista suurin osa käytiin Mäntyharjun alueella.


— Mäntyharju ei ole risteysasema, mutta se oli tärkeä, koska se oli reitillä tärkeille risteysasemille, sanoo Hoppu.
Valkoisilla oli suuri pelko, että punaiset pääsevät katkaisemaan itä–länsi -suuntaisen yhteyden Pohjanmaalta Karjalaan.
— Rautatie oli tuohon aikaan tehokkain keino liikkua. Seuraavaksi olivat lähinnä rekikyydit.

Venäläisten merkitys pieni

Hoppu muistuttaa sodan piirteistä: ei ollut juuri univormuja, poteroita eikä kovin tarkkoja suunnitelmia. Pienistä mökeistä lähdettiin ampumaan, kun käsky kävi. Kainuun sissit tarpoivat ensin hangessa hiki päässä ja jumiuduttuaan taisteluun palelivat, tekivät tulet ja joutuivat tykkitulelle alttiiksi.


Hoppu myös oikoo käsitystä, että maahan jääneillä venäläisillä sotilailla olisi ollut keskeinen asema Savon rintaman punaisten joukossa. Heitä oli mukana, mutta taistelumoraali oli heikko.


Punaisten Savon rintaman päällikkö Aleksei Osipov oli nimestään huolimatta voikkaalainen ja suomenkielinen.
Punaiset olivat pääosin Kymintehtaan ja Kotkan kaartilaisia. Punaisten iskunyrkkiä, helsinkiläisten päämajakomppaniaa käytettiin sitäkin Mäntyharjun rintamalla maaliskuun alussa.

Kekkonen valkoisten joukoissa

Valkoisten puolelta hyökkäsivät mikkeliläisten ja pieksämäkeläisten ohella keskisuomalaiset ja pohjalaiset. Kainuulaisten joukossa oli rivimiehenä nuori Urho Kekkonen.

— Paikallisten taistelujen tappioiden laskeminen oli hankalaa epäselvissä oloissa ja siksi, että kahakoita käytiin osin Valkealan puolella, kertoo Hoppu.


Hän on päätynyt tietoja ja surmatilastoja haarukoidessaan karkeaan arvioon, että valkoisten tappiot jäivät hieman alle 100:n, punaisten hieman yli 100:n. Sodassa ja terrorissa paikallisia lasketaan kuolleen 130.


Verisyyteen kerrotaan vaikuttaneen muun muassa ruotsalaisen pataljoonan komentajan Gabriel Cronstedtin, joka maaliskuussa komensi valkoisia joukkoja säälittä hyökkäykseen Mäntyharjun eteläosissa.

Sota alkoi tammikuun lopussa. Mikkelistä Martti Eklundin johtama räjäytyskomennuskunta kävi junalla hetkeksi ottamassa Mäntyharjun valkoisten käsiin. Sabotoijat ehtivät niukasti Mikkelistä matkaan, koska sitä pysäyttämään pyrkineet punaiset ehtivät Hänninhaudan kohdalle, kun juna lähti.
Varsin pian Mikkeli päätyi valkoisille. Kaupungista tehtiin junaradan räjäytysretkiä Hillosensalmella asti.

Räjäytyksiä ja teloituksia

Punaiset etenivät kuitenkin vääjäämättä panssarijunan sekä sadan miehen latvialaiskomppanian tukemana Mäntyharjun Asemankylälle saakka. Valkoiset vetäytyivät ja räjäyttivät Mäntyharjun Kiepin sillan. Kaikille ei saatu pakenemisesta sanaa, ja kymmenen vangiksi jäänyttä valkoista surmattiin.


Osa kunnasta pysyi valkoisten hallussa. Toivolan kylällä tiedetään teloitetun neljä punaista haulikon hallussapidosta.
Latvialaiset olivat aikansa palkkasotureita. He kuitenkin lähtivät rintamalta kesken pois.
Hopulla ei ole varmuutta syystä. Yhden tarinan mukaan teloitusten julmuus oli latvialaisille liikaa, mutta tätä versiota Hoppu epäilee, koska kyse on ensimmäisessä maailmansodassa paljon nähneistä miehistä. Toisen tarinan mukaan punaisten palkanmaksun katkeaminen sai heidät lähtemään.

Punaiset rakensivat Kiepin sillan uudelleen, ja valkoiset yrittivät sitä taas räjäyttää, huonolla menestyksellä. Alamäkeen vieritetty, 800 kilon dynamiittilastissa ollut junavaunu räjähti 300 metriä ennen siltaa.
— Kun Kuopio oli vallattu 10. helmikuuta, valkoisilta vapautui lisää joukkoja Savon rintamalle. 14. helmikuuta kohti Mäntyharjua alkaneeseen hyökkäykseen, jossa oli myös saarrostuksia, osallistui 1 400 valkoista. Määrä on suuri, kun sen suhteuttaa rintamien tärkeyttä arvioitaessa Hämeen Länkipohjan taisteluihin, joihin osallistui 2 500 valkoista.

Verisiä taisteluita eteläosissa kuntaa

Punaiset vetäytyivät, ja valkoisten apujoukkoja siirrettiin muille rintamille.
Savon suunnasta tuli enemmän sivunäyttämö, mutta silkkaa voittokulkua valkoisten sota ei ollut helmikuun puolivälin jälkeenkään.


Vaasalaisten ylpeyttä loukattiin, kun heiltä jäi 19. helmikuuta valtaamatta Mäntyharjun eteläpuolella oleva Mouhun kylä. Heitä moitittiin pelkuruudesta, mikä sai heidät valittamaan asiasta ylipäällikkö Mannerheimille asti.

Maaliskuun kolmannesta päivästä tuli merkittävä päivä. Valkoisten uusi hyökkäys Mouhua vastaan sujui aluksi hyvin, mutta Hillosensalmella tuli katastrofi. Tarpeellinen räjähdelasti oli väärässä paikassa väärään aikaan, ja punaiset panssarijunan kanssa olivat liikaa Mikkelissä viikkoa aikaisemmin aseisiin otetuille miehille.

Hoppu sanoo, että asevelvollisten taistelukyky oli huomattavasti heikompi kuin suojeluskuntalaisten.
— Puolin ja toisin lähdettiin rintamalle siltä pohjalta, että oli ammuttu kaksi tai kolme harjoituslaukausta.
Osipovin esimerkiksi kerrotaan sanoneen, että ”jos olisi pataljoona hyviä miehiä, olisin heittämällä Mikkelissä”.

Maaliskuun kolmannen päivän iltapäivänä valkoiset pakenivat kohti pohjoista. Vuohijärven Paljakanlahdella he joutuivat pakokauhuun punaisten konekivääritulessa, joka myös räjäytti räjähdysainekuorman. 23 miestä kuoli jäälle.

Kaksi päivää myöhemmin oli valkoisten vuoro onnistua. Panssarijunaan saatiin osuma – ilmeisesti tykin suuntaajan onnistumisen ansiosta. Tykit olivat ylipäänsä harvinaisia aseita Savon rintamalla.
Vielä huhtikuussa Mäntyharjun rajamailla käytiin taisteluja, mutta pikkuhiljaa painopiste siirtyi etelämmäksi. Savon rintaman joukkoja osallistui vielä loppunäytökseen Viipurin valtaustaisteluihin.

Maailmankuvat tyystin erilaiset

Sodan syyt Hoppu tiivistää molemminpuolisiin haavekuviin sekä raakaan valtataisteluun.
Valkoisella puolella vallitsi runebergilainen maailmankuva, jossa ei ole yhteiskunnallisia ongelmia ja jossa kaikki suomalaiset puhaltavat yhteen hiileen. Punaisilla oli sosialistinen haavekuva. Kompromisseja ei löytynyt kummaltakaan puolelta.
— Kyse oli myös rahasta ja vallasta eli työntekijän ja työnantajan eduista. Tähän kun vielä sekoittuivat Saksan ja Venäjän intressit, oli vyyhti monimutkainen.

Kirjoitus perustuu Tuomas Hopun tekemään tutkimukseen, josta hän luennoi Mäntyharjun kirjastossa. Tulevana kesänä Mäntyharjun museon näyttelyssä käsitellään sisällissodan tapahtumia paikkakunnalla.