"Pikkutyttönä iskä suihkutti saunalimsan suoraan suuhun samalla tavalla kun formuloiden shamppanjat suihkuavat" — Isänpäivän kunniaksi kysyimme lukijoidemme muistoja heidän isistään

Osa muistoista oli lämpöisiä, osa hauskoja tai haikeita.

Soila Puurtinen

Hyvää isänpäivää!
Hyvää isänpäivää!

Kalareissut eivät unohdu. Rakkaus kalastukseen syntyi ja vieläkin kerron isälle jos saan kalan. Auton renkaita vaihdettiin yhdessä. Isä ei vaihtanut nuoren naisen autoon renkaita vaan siihen piti osallistua. Kiitos isän, renkaiden vaihto sujuu tänä päivänäkin yksin!

Isä on kertonut, miltä tuntui kasvaa ilman omaa isää ja miten vaikeaa on olla isä, kun ei ole ollut mallia omasta isästä. Mutta hyvin isäni on kasvatustyöstä selvinnyt yhdessä äidin kanssa. Olemme kaikki kolme lasta aikuisia, perheellisiä ja ihan tervepäisiä. Hyvää isänpäivää iskä!

 Isän kanssa yhteinen harrastus oli todellakin sitä yhdessä oloa, nimittäin laskettelu. Isäni oli innokas laskija ja talviurheilun ystävä, ja opetti meidät, pienet tyttönsä, 80-luvun alussa laskettelemaan neljä ja viisi vuotiaina. Tämä harrastus jatkui yhteisenä läpi lapsuuden aina aikuisuuteen asti ja kerkesipä isäni opettaa vielä lapsenlapsiaankin laskettelijoiksi. Hän oli taitava laskija ja kärsivällinen opettaja.Meillä on paljon hyviä muistoja isästä ja päivistä tunturissa. Muistojen merkitys korostuu etenkin nyt, kun häntä ei valitettavasti enää ole. Yhteinen laskettelumatka Alpeille lastenlasten kanssa jäi tekemättä hänen menehtyessään vain 64-vuotiaana.

Isä oli ja on yhä edelleen meidän oma supersankari! Isä ajaa edelleen työkseen rekkaa ja aina kun olimme pieniä kävimme ikkunasta vilkuttamassa heipat isille. Toiset toivottivat hyvät yöt, me toivotamme yhä hyvää työyötä!

Isäni oli nauravainen, tomera, lämmin, välittävä, huolehtivainen,” joskus liikaakin”. Sodan käynyt ja kolhuja saanut, mistä hän ei koskaan valittanut. Muistan, kun täytin viisi vuotta (1962) ja sain isältä viisi penniä. Rutistin isääni kaulasta niin kovin ja sanoin ”nyt minulla on taalaa”. Tämä muisto on niin kirkkaana tuolla sydämen sopukoissa. Vieläkin näen muistoissa sen mökin ja sängyn jolla isä istui ja sen nauravaisen isän. Hän on tuolla tuonilmaisissa ja kaipaan häntä aina.

Pelipäivänä iskä oli aina paistamassa makkaraa kentän laidalla. Pikku tyttönä saunalimsan iskä suihkutti suoraan suuhun samalla tavalla kun formuloiden shamppanjat suihkuavat.

Oli talvinen maanantaiaamu, minä ajoin isä kyydissä istuen isän autolla kohti sellutehdasta. Puhuimme elämän tarkoituksesta, ja kun tulimme tienmutkaan, missä kasvaa keskeltä kahtia haarautunut mänty, isä sanoi että näyttipä se ulospäin miltä tahansa, hänen elämänsä tarkoitus ei ole ollut rakentaa hienoja sellutehtaita tai johtaa menestyksekkäitä projekteja. Hänen elämänsä ainoa todella merkityksellinen saavutus on ollut se, että hänen myötävaikutuksellaan maailmassa on tätä nykyä jotakin sellaista ainutlaatuista ja korvaamattoman kallista, mitä kutsutaan minuksi ja minun veljekseni. Minä vaikenin, kerrankin. Alkoi itkettää. Isääkin vähän.

Isä kuoli tammikuussa 1998, kun olin 22-vuotias. Minulla on vieläkin häntä hyvin usein hyvin kova ikävä.

Minulla on vain muutamia muistikuvia terveestä isästäni, joka sairastui aivoverenvuotoon ollessani 5-vuotias. Yksi unohtumaton muisto liittyy aivan tavalliseen maatilan arkeen: Sain istua isäni sylissä uudessa International-traktorissa ja ”ajoin” traktoria, eli sain pitää ratista kiinni ja vähän ohjailinkin

Isä teki pärekoreja ja puusaaveja ja kertoi samalla jännittäviä tarinoita tai jutteli muuten elämänohjeita. Minä leikin puunpalasilla. Keitin mukamas kalakeittoa ja kahvia. Isä leikisti söi ja joi ja kehui, että onpas hyvää. Sitten laitettiin ”tupakaksi” ja isä kaivoi taskustaan aniskaramellit.

Isä luki Kiljusen herrasväki -kirjoja minulle ja kirjojen jutut naurattivat häntä niin paljon, ettei lukemisesta tahtonut tulla mitään.

Mieleenjäävin muisto oli se, taisin olla hieman alle kymmenen ikäinen. Kaivoin lumikasaan luolaa illalla. Alkoi olla jo hämärää kun isä palasi iltatöiltä sikalasta. Meillä oli maatila ja isällä meni paljon aikaa maatilan töissä. No hän käveli kasan ohitse ja huomasi minut ja kysyi mitä teen. Vastasin kaivavani tunnelia. Eihän se minun kaivamiseni oikein edistynyt sellaisella pienellä muovilapiolla. Isä katsoi hetkisen ja kävi hakemassa puimalasta viljalapion ja sitten kaivettiin yhdessä luolaa. Tämän teki vielä hienoksi mielestäni se, että sillä viljalapiolla ei todellakaan tehty mitään muuta kuin lapioitu viljaa. Kuitenkin nyt isä oli sen ottanut ja tuli minulle avuksi.

Minun isä oli kiltti ja lempeä ihminen. Aina kaikille ystävällinen ja hauskuutti hurtilla huumorillaan. Isällä oli aina aikaa lapsilleen sekä lapsenlapsilleen. Muistan kun itse olin lapsi, monet retket joita tehtiin luontoon. Isä kertoi tarinoita kaikenlaisista metsänasujista, jotka tietysti uskoin. Sitten kun minusta tuli äiti aikanaan, huomasin kertovani noita samoja tarinoita omille lapsilleni. Isän kuolemasta on kohta jo 5 vuotta. Lähes joka päivä edelleen ajatuksissa.

Sitaatit ovat vastauksia Länsi-Savon verkkosivuilla lokakuussa toteutettuun lukijakyselyyn.