Arkistosta: Kalevi Hämäläinen ja Matti Nykänen tapasivat Juvalla – ”Minä olin omalla urallani oman tien kulkija ja sen takia tuli joskus kovastikin puukkoa selkään”

Mäkihyppääjä, nelinkertainen olympiavoittaja Matti Nykänen kuoli sunnuntain ja lauantain välisenä yönä. Tämä arkistojuttu Nykäsen ja olympiavoittaja Kalevi Hämäläisen tapaamisesta Juvalla julkaistiin alun perin Länsi-Savossa 11.5.2004.

Matti Nykäsen nimellä löytyy Länsi-Savon arkistosta satoja juttuja. Tässä jutussa Nykänen (1963-2019) kohtaisi hiihtäjälegenda Kalevi Hämäläisen (1932-2005).
Matti Nykäsen nimellä löytyy Länsi-Savon arkistosta satoja juttuja. Tässä jutussa Nykänen (1963-2019) kohtaisi hiihtäjälegenda Kalevi Hämäläisen (1932-2005).

Moni huippu-urheilija elää urheilussa mukana sielullaan vielä oman aktiiviuransa päätyttyäkin.

Kun Juvalla lauantaina kohtasi kaksi entistä olympiavoittajaa Kalevi Hämäläinen ja Matti Nykänen toisensa, paljastui tarinoinnissa, että heidän aktiiviurillaan on monia yhtymäkohtia. Molemmat ovat olleet oman tiensä kulkijoita ja ovat jossakin vaiheessa joutuneet myös kärsimään suorapuheisuudestaan.

– Minulle tämä on hieno hetki. Seurasin Matin urheilu-uraa hyvinkin tarkasti, mutta emme ole koskaan tavanneet henkilökohtaisesti, toteaa Hämäläinen paiskattuaan kättä mäkimontusta esiintymislavoille siirtyneen Nykäsen kanssa.

– En luonnollisestikaan ole voinut seurata Kalevin aktiiviuraa, mutta olen lukenut hänestä jonkin verran, ja tiedän minkälainen tekijämies hän on ollut ja arvostan hänen saavutuksensa erittäin korkealle, selvittää Nykänen puolestaan hämäläistietämystään.

– Eihän se minun urani nyt ollut mitään sinuun verrattuna. Eihän minulla ole kuin yksi olympiavoittokaan. Minkä takia sinun piti niitä kerralla niin monta ottaa, leukailee Hämäläinen entiselle mäkikotkalle.

Pärstäkerroin ei miellyttänyt

Molemmat urheilijasankarit ehtivät urallaan kokea myös vastamäkeä. Hämäläinen jätettiin kylmästi sivuun muun muassa vuoden 1966 MM-kisoista Oslosta ja vuoden 1968 olympialaisista Grenoblesta, vaikka hänet olisi niihin pitänyt karsintakisojen perusteella valita.

Hyllytetyn hiihtäjän mieltä hieman lämmitti silloiselta tasavallan presidentiltä Urho Kekkoselta tullut lohdutuskirje, jossa todettiin, että "teitä ei taaskaan kohdeltu oikeudenmukaisesti". Mutta pieni katkeruus kuultaa juttujen takaa vieläkin. Etenkin kun kiertyy silloiseen hiihtopomoon Hannu Koskivuoreen.

– No mikäs siinä Koskivuoressa, sehän oli miehistä parhaita, Hämäläinen toteaa. Ja räjäyttää ilmoille räkäisen naurun.

Jos minulla ei olisi tätä lauluhommaa ja sen ympäriltä tullutta tuttavapiiriä, niin en tiedä mitä tekisin. – Matti Nykänen

– Ensimmäisen kerran minua kohdeltiin väärin jo vuonna 1952 Rovaniemen nuorten SM-kisoissa. Olin silloin todella kovassa kunnossa ja höyläsin vielä suksetkin vähän normaalia ohuemmiksi. Voitin vissiin liian suurella erolla, koska suoritukseni hylättiin, Hämäläinen muistelee.

Hämäläisen ja silloisen hiihtoliiton johdon välit kylmenivät siinä määrin, että entinen olympiavoittaja alkoi saada ansaitsemaansa arvostusta liiton puolella vasta johtomiesten vaihduttua.

Mutta ovat kahden olympiavoittajan tiet eräässä mielessä myös kohdanneet aikaisemminkin. Tosin kulissien takana.

– Kun yhtenä vuonna Mattia oltiin jättämässä pois Keski-Euroopan mäkijoukkueesta, soitin suoraan Homénille sekä hiihtoliiton silloiselle puheenjohtajalle Autiolle ja sanoin, että onhan se nyt p-le, jos maailman paras mäkimies ei mahdu joukkueeseen. Parin viikon päästä sitten olikin lehdissä, että Matti käyttäytyy taas kunnolla ja hänet valitaan joukkueeseen.

– Ihan omien tappioitteni vuoksi puolustin Mattia. Urheilija tekee työtään vilpittömässä mielessä. Se ei saa olla liiton herrojen tai poliitikkojen pelinappula, Hämäläinen jyrähtää.

Nykänen himoharjoittelija

– Minä olin omalla urallani oman tien kulkija ja sen takia tuli joskus kovastikin puukkoa selkään. Olin kuitenkin sitä mieltä, että jos kisoihin mennään, siellä pitää olla kunnossa ja silloin kun harjoitellaan, niin se tehdään tosissaan. Tein aina saliharjoitukseni yksin, että pääsin keskittymään niihin täysillä.

Rajuimman temppunsa Nykänen teki armeija-aikanaan. Hänen katkennut jalkansa oli kuntoutumassa, mutta paranemisvauhti silloista mäkikotkaa tyydyttänyt. Kun vielä kisakausi lähestyi, oli päästävä harjoittelemaan.

– Polvi taipui niin vähän, että en päässyt harjoittelemaan oikeastaan lainkaan. Yhtenä iltana sitten ajattelin, että nyt jalka joko alkaa pelata pelaa tai sitten se ei toimi enää ikinä. Kiipesin yläpunkalle ja hypätä lojautin sieltä alas kyykkyyn.

– Polvesta kuului hitonmoinen pamaus ja hetken jo välähti mielessä, että tähän se hyppääminen nyt loppui. Mutta jalka taipui sen jälkeen ihan normaalisti, eikä mitään muitakaan ongelmia ollut. Vielä Galgaryssa käytin kuitenkin sidettä apuna, muistelee Nykänen.

Samana kesänä Nykänen sitten yllätti kaikki muut huippu-urheilijat Vierumäellä pidetyssä kesä- ja talvilajien olympiavalmennettavien tapaamisessa kiertämällä parikilometrisen aamulenkkinsä vuoroloikin ja tasahypyin muiden hölkätessä.

Tuolloin olympiakomitean valmennuspäällikkönä toiminut Heikki Kantola muistelee Nykäsen pesseen samassa tilaisuudessa vauhdittomassa korkeushypyssä myös kaikki kesälajien urheilijat.

Urheilun aukko vaikea täyttää

Niin Hämäläinen kuin Nykänenkin myöntävät, että urheilu-uran lopettaminen on vaikea henkilökohtainen päätös.

– Silloin se vasta urheilija yksin onkin. Olet 30 vuotta elänyt urheilun kanssa tiiviissä suhteessa ja sitten se jää pois. Se on pojat niin kova elämänmuutos, ettei sitä moni sivullinen voi uskoa.

– Itse en ole oikein vieläkään päässyt siitä yli. Jos minulla ei olisi tätä lauluhommaa ja sen ympäriltä tullutta tuttavapiiriä, niin en tiedä mitä tekisin, Nykänen vakuuttaa.

Nykäsen loistokkaan uran päätti selkä.

– En pystynyt enää harjoittelemaan niin kuin olisin halunnut ja se taas vaikutti motivatioon. Se on kuule niin, että kun ei pysty niin ei pysty. Se pitää uskoa kerralla, hän jatkaa.

Hämäläinen lopetti oman uransa 1970-luvun vaihteessa.

– En ole sen jälkeen ollut juuri tekemisissä hiihdon kanssa. Vähän olen seurannut tyttäreni lasten hiihtämistä, mutta siitäkin olen muuten sivussa. Siitä olen iloinen, että olen saanut olla tähän saakka täysin terveenä, Hämäläinen sanoo.

– Nykyinen mieshiihto on täysin alamaissa. Ehkä siinä tuli niiden doping-sotkujen jälkeen vähän semmoinen henkinenkin lamaantuminen, pohtii Hämäläinen suomalaisen mieshiihdon nykytilaa.

– Nykyisten valmentajien pitäisi käydä enemmän kyselemässä näiltä vanhoilta huippu-urheilijoilta, miten he saivat itsensä kuntoon. Nyt tää homma on mennyt liian tieteelliseksi. Ei porkkanoita popsimalla nousta huipulle, sinne pääsemiseksi on oltava valmis tekemään töitä ja uhrauksia, Nykänen muistuttaa.

Kari Liikanen